30.6.2016

5kk


Väinö on nyt viisi kuukautta ja yhdeksän päivää. Olis pakko päästä liikkeelle, ei ees voi käsittää miten paljon tekee mieli päästä ja mennä ja valloittaa maailma.  Esteenä on vielä se, ettei hoksata miten.  On kokeiltu enimmäkseen pingviiniliukua, toiselta nimeltään vapaapudotusasentoa, jossa kaikki raajat jännitetään yläasentoon ja kellutaan lattialla navan varassa.  Siitä ei pääse liikkeelle kun lattia ei ole tarpeeksi vino muodostaakseen hyvää alamäkeä.  Hermohan semmoisessa menee vähän väliä.  Sentään jo välillä polvet löytää mahan alle ja takapuoli nousee, mutta mönkimistekniikka vaatii vielä hiomista.

Se, että menee hermo, on toisaalta hyvä, koska sitten on käyttöä kovalle äänelle. Väinö on oppinut karjumaan, kiljumaan ja hirnumaan.  Oikeestaan ihan sama mitä ääntä pääse, kunhan se on mahdollisimman kovaa.  Ääni tuotetaan samalla tavalla kuin liike: koko kroppaa jännittäen ja silmät inostuksesta villinä. 

Kovien äänten vastapainoksi on kyllä myös leppoisaa pupellusta ja etenkin juuri heränneenä  Väinö moikkaa suupielet korvissa ja silmät sirrillään, että heee. Toisinaan myös köllötellään ihan muina norppina tyytyväisenä ja katsellaan hiljaa. Sitten muistetaan, että tässähän oli reenit kesken, ja älämölö alkaa taas.

Jotain supervoimia sillä kyllä on, sillä vaikka se ei vielä virallisesti osaa liikkua, niin välillä se löytyy ihan eri paikasta kuin luulis.  Muutaman vauvanmitan leikkipeiton ulkopuolelta kurkottelemassa varpaita tai kuolaamassa äidin puhelimeen. On sillä kyllä välillä semmoinen ilme, ettei ole oikein tapahtumien kulku selvillä itselleenkään.

Kaikenlaiset superteot vaatii monet tirsat päivän aikana, mutta ne kestää normaalisti semmoiset vajaa puol tuntia, sitten on taas kiire suuriin tekoihin.   Niin on kivaa, että se yksi päivä hekotteli unissaan, mikä oli erityisen mahtavaa minusta.

Äiti kaipailee välillä omaa aikaa, mutta kyllä sitä joka päivä aina jostakin saa nipistettyä. Järkeväähän olis mennä nukkumaan yhtä aikaa Väinön kanssa, mutta olen lipsahtanut valvomaan, koska illalla on ainoa aika olla ihan vaan yksin. Tiiätte kyllä.  Eilen heittäydyin vallan hurjaksi ja valvoin puoleenyöhön - oo äm gee - mutta kerrankos sitä.

Onneksi on kesä ja isommat kotona, ilman niiden apua ei olis tätäkään ehtinyt naputella! 

Just nyt isosisko kikattaa samalla kun Väinö syö koiran kylkeä, eli toisin sanoen myötäelää vauvan innossa tutustua ympäristöönsä. Hirveen kiva.

(Hoo, ja Väinö sanoi koo-a kevyellä är-äänteellä, eli melko selvästi koira! Superväinö!)

27.6.2016

Juhannuskuvia



Meillä oli hauska juhannus.  Pestiin juhannuspyykkiä, juotiin pikkasen juhannuslimsaa, syötiin karkkia ja lojuskeltiin. Sukuloitiin Soinissa ja mummuloitiin Maliskylällä, missä oli meneillään  sirkusleiri.  Puiden väliin viritetyllä liinalla harjoiteltiin nuorallakävelyä ja minä olin ihan huono.  Siskon pienin poika oppi viikko takaperin ajamaan pyörällä, joten nostettiin vähän vaatimusastetta ja laitettiin Otto polkemaan liinaa pitkin.  No ei sentään, mutta otettin semmoinen kuva kyllä jekuksi äitiä varten.  Mummu yritti suoristaa omenapuuta, joka sitten katkesi siinä hommassa tyystin ja joutui kannetuksi navetan taakse.  Syötiin paistettua ahventa, Väinö maisteli nurmikkoa, minun crocsiani ja marjasosetta.  Hyvin maittoi.

Onnistuttiin olemaan aina siellä missä aurinkokin, mutta uima-allas on vielä kuuraamatta.  Sen voisi tehdä tänään.

Eilen illalla siivottiin leikkimökki ja ajateltiin aloittaa mökissänukkumiskausi, mutta sitten hoksattiinkin ampiaispesä seinän välissä.  Nukkujat siirtyi sisätiloihin ja mies aloitti ampiaisten häätöhommat. En tiedä kannattaako sitä aloittaa koputtelemalla ja potkimalla seinää, jonka takana pesä on, mutta mikäpä minä olen sanomaan...  Seurasin prosessia keittiön ikkunan takaa.  

Kesä on virallisesti puolivälissä, kai tässä voisi kohta suunnitella lomareissua.

21.6.2016

Voro


Enpä olekaan aikoihin kirjoitellut kirjoista, mutta nytpä vinkaan vähän kesälomalukemista...

Voro on vauhdikas, ja jos tähän olisi joku sopivampi sana kuin mukaansatempaava, käyttäisin sitä, mutta koska ei ole, sanon että myös mukaansatempaava seikkailu.  

- Äiti, myös semmoinen takertuva, koska tarinaan uppoaa niin ettei lukemista malta lopettaa. 
- Toi sankari oli musta tosi kiva kun se oli tommonen pieni tyttö, yleensä se sankari on joku poika. 

Niin, tarinan sankari on Lilja, sisukas ja neuvokas lapsivaras, joka haaveilee suurista vorotöistä. Tyttö suivaantuu, kun tarpeeksi suurta tehtävää ei hänelle anneta, ja päättää näyttää kykynsä varkaiden killan johtajalle omin lupinensa.  Kaikki sujuisikin mallikkaasti, ellei niin moni asia menisi pikkuisen pieleen, ja Lilja saa peräänsä vaarallista väkeä vaarantaen myös suojelijansa Seamuksen - ja ehkä koko maailman!

Voro on vastustamattoman vetävä tarina, joka meillä upposi kaikkiin, ihan niin kuin takakansi lupasikin. Minä ihastuin ensin, sitten vanhempi tytär (13v), poika (12v) ja viimeisenä Vilja 8v.  Poika kehui kirjan olevan mahtava, melkein yhtä hyvä kuin Soturikissat!  Ja se on isosti sanottu mieheltä, joka ei suurensuuri lukutoukka (valitettavasti) ole.  Mies ei Voroa vielä ehtinyt lukea, mutta olen aika varma että sekin tykkää.

Pidin ihan kamalasti piirrostyylistä, siinä oli jotain kovin tuttua, mutta en vain osa yhdistää, että miksi. Asettelu ja selkeä jako lukuihin antoivat tarinalle tilaa, harmaansävyisten ruutujen rytmissä ja sisällössä oli elokuvamainen ote, joka toimi kuin häkä. No, Janne Kukkonen onkin taustaltaan animaatio-ohjaaja, joten osaa kyllä hommansa. (Juuri muuta en miehestä selville saanutkaan kun yritin selvittää miksi piirrostyyli oli niin tutun oloinen ja hahmot samoin). Voro on Kukkosen ensimmäinen sarjakuva, varma ja vakaa.

Hahmojen ulkonäkö vie pahimman terän ällöttävyydeltä tarinan yltyessä hurmeiseksi loppua kohti, aivan kuin eeppiseltä fantasiaseikkailulta voi odottaakin. Mitään gorea sivuilla ei silti nähdä, ja kuten todettua, nämä meidän mukulat - tai minä -  eivät pitäneet tarinaa liian hurjana.  

Olen lukenut Voron nyt kahdesti, toisella kerralla oli tarkoitus vain ihastella kuvia, mutta ajauduin sitten taas vahingossa tarinan mukaan.  Tällaisia perinteisiä, hyvin toteutettuja seikkailuja ei koskaan voi olla liikaa, jos minulta kysytään. Olispa ollut Voro (tai ne Potterit!) silloin kun olin lapsi, mutta piti tyytyä Viisikkoihin ja Agatha Christien dekkareihin. Kyllä nykyajan kakaroiden kelpaa. No, on ne viisikot ja Christiet kyllä aika mahteja myös, mutta silti.
Vilja luki kirjan eilen, ja kysyi ensimmäisenä loppuun päästyään, että onhan näitä lisää?  No, ei vielä ole, Voro ilmestyi ihan vasta, mutta ehkäpä jatkoa tulee? Tulispa. Toivottavasti se jaksaa piirtää lisää, tässä on tosi monta sivua, totesi Vilja. Kukkonen kertoo tumblrissa (stalkkeri minä) olevansa uupunut Voron valmistuttua, mutta täällä siis yleisö odottaa jo kovasti lisää Liljan seikkailuja.

Lopuksi vinkkinä tekijälle: jos haluat saada murkkuikäiset kiemurtelemaan kauhusta, piirrä sivuille pusu tai kaksi.  Ne kestää kyllä monenlaiset örkit ja taistelut, mutta pussaaminen - tai edes sen suuntainen vihjailu - on niille kestämätöntä.

Vorolle nousee meiltä siis neljä peukkua!


PS: Nähtyään videon, jossa eri hahmoiksi pukeutuneen väen seassa pyörii ihka oikea Dalek, Vilja on haaveillut  osallistuvansa Traconiin .  Tähän saakka hän on suunnitellut pukeutuvansa Hildaksi, mutta nyt mieli muuttui ja Viljasta tuleekin Lilja. Kuulemma tukkaakin saa leikata, että näyttää samalta (tukkaa ei todellakaan yleensä saa leikata).  Fanityttö :)

19.6.2016

Mainos Mainos Mainos!!!

Miehen muinainen Blender-omakuva

Onko helle (no täällä ainakaan ei ole, mutta kuvitellaan että on), onko liian kuuma kun on helle?  On ihan hirveän kuuma ja nahkea olo eikä oikein mikään virkistä!  Hiki valuu, kalsarit tarttuu pyllyyn ja hyttyset vyöryy kimppuun heti kun löydät armollisen varjon...

Ei hätää, pilkkiminen virkistää!  

Onko sinulla älypuhelin?  No mene ja osta siihen kulttisuosiota (netissä sanottiin, että kulttisuosiota, joten käytän ilmaisua surutta) nauttiva ProPilkki, joka löytyy viimein myös androidille!  Uuuu, tätä olette odottaneet, tiedän sen. Legendaarisen pilkkisinmulaattorin android-versio julkaistiin vastikään ja löytyy google play -kaupan parhaiden pelien listalta sijalta kaksi!
 
Miksikö mainostan?  No siksi kun mieheni on tehnyt peliin taustakuvia silloin joskus vuonna nakki, kun ProPilkki kakkosta on tehty, ja jotenkin se pelin suosio lämmittää kovasti mieltä kun homma liippaa sillä tavalla läheltä.

Että ihastelkaa partaista pilkkiäijää ja jahdatkaa ahvenoita.

Menestystä ja rikkauksia toivon pelin kehittäneille herroille :)

Pilkkiminen on mukavaa.




11.6.2016

Kultainen vohvelikatto

 

 Meillä oli lastenhuoneessa kullanvärinen vohvelipintainen katto, jonka päällä vilisti öisin hiiriä, ja niiden kipitys kuulosti huokoisia kattolevyjä vasten siltä kuin niillä olisi ollut töppöset jalassa. Lelukaapin ja vaatekaappien ovissa oli semmoiset vanhanaikaiset vetimet joissa on pieni nappi. Silloin tällöin päätettiin tehdä suursiivous, kaavittiin kaikki lelut kaapista lattialle ja unohduttiin sitten leikkimään eikä jaksettu enää siivota kun lopulta muistettiin, että se oli alunperin suunnitelma.

 Kerran vaatekaappi alkoi vikistä, ja me tiedettiin tietysti heti mistä oli kyse: Lumikki oli saanut taas pennut! Ne löytyivät lämpöisenä kekona sukkalaatikosta, missä ne mönkivät ylpeän emon kainalossa viivasilmät tiukasti kiinni ja turkit vielä kosteana vauvakissan selkiä myöten.

 Vaatekaappien ja metallinsinisen pönttöuunin välissä oli potta. Ei siitä sen enempää, koska potta on vähän ällö asia lastenhuoneessa kun sen asukit ei ole enää vauvoja.  Mutta se oli vähemmän ällö kuin ulkohuussi, jonne meidän siskon kanssa ei ollut pakko mennä jos satoi kovasti vettä.  Onneksi aika pian rakennettiin sisävessa. Huraa! (Koulussakin oli ulkohuussit koko ala-asteen ajan, joten sille buuu.  Tosin tyttöjen vessa oli hyvin siisti ja siinä oli pitkä rivi ikkunoita niin ettei ollut ikävän hämärää niin kuin huusseissa usein on, ja istuinreiät niin korkealla ettei tarvinnut pelätä että pylly osuu kakkakekoon. Poikien puoli oli kyllä ihan karsea, kerran kurkkasin ovelta enkä siitäkään halua sanoa sen enempää. En oikein vieläkään siedä ulkohuusseja.)
 
 Lastenhuoneen lattia oli harmaa, mutta siinä oli isän punainen jalanjälki muistona siitä kun isä kävi yöllä vessassa ja astui tuvan vastamaalatulle punaiselle lattialle.  Seinät oli kirkkaan turkoosit, ja Dingohuuman vallassa niille teipattiin kaikki mahdolliset kuvat bändistä.  Dingokuvia sai mummun Apu- ja Seura lehdistä luvan kanssa leikata talteen -iik!  Niitä oli aika paljon, mutta koska enemmän on enemmän, viimeisteltiin siskon kanssa kokonaisuus sisustusteksteillä tietämättä että niistä tulisi muotia parikymmentä (ja vähän päälle) vuotta myöhemmin.  Sinisellä musteella ja äidin tilaamilla lapsia kehittävillä kirjainleimasimilla täytettiin julisteiden ja lehtikuvien välit kivoilla teksteillä, kuten "Dingo", "Neuman", "Neumann", "Noiman" (oli vähän epäselvyyttä oikeasta kirjoitusasusta).  Oli siellä myös tietysti Pepe, Eve ja mikäs Quuppa se yksi oli?  Ja yksi vielä puuttuu, guuglasin, että se on Jonttu. Omat nimet tietysti leimattiin myös, moneen kertaan.

Saatoin leimata myös, että Stephanie, koska se oli minusta kauhean kaunis ja eksoottinen nimi.

 En minä muista jaksoiko äiti asiasta edes kovasti hermostua, mutta kyllä me jotain rakentavaa kommenttia saatiin tästäkin ideasta. 

Meillä oli niin paljon niitä ideoita.

 Meillä oli ruskeat retrokerrossängyt, vaikka ei ne silloin tietenkään olleet retrot, vaan ihan vaan kerrossängyt.  Minä nukuin yläsängyssä, koska olen isosisko. Sitten me saatiin parvi, ja tykkäsin siitä koska nukuttiin siskon kanssa vierekkäin eikä painajaiset tuntuneet niin pelottavilta.  Lisäksi sai kiivetä petiin pyöreäpuolaisia tikkaita pitkin (ne on nyt meidän leikkimökissä) ja kun makasi selällään, ylsi jalat nostamaan kultaista kattoa vasten.

 Joskus säikyttelin siellä levyn toisella puolella kipitteleviä hiiriä tömäyttämällä jalkapohjat kattoon, mutta yleensä kyllä tykkäsin kuunnella sitä pienten töppösten tasaista ääntä, joka oli korkea olematta kimeä, ja tarkka olematta terävä.

Johtui niistä töppösistä, varmaankin.

8.6.2016

Sitä on ilmassa


... Nimittäin kaikenlaista.  Viime viikolla oli siitepölyä, pörriäisiä ja kesäistä huumaa. Menin pihlajan alle hengittämättä kuuntemaan  tasaista vaimeaa surinaa ja laitoin Väinön siihen alle nukkumaan.  Seuraavana päivänä vaunuja ei tohtinut edes hyönteisverkolla varustettuna puun laittaa lähellekään puuta ja hento surina oli vaihtunut Formulameteliin.  SSRRNIUUUUN!!PÖÖÖÖÖRRR!!BZZZZ!!! Onneksi oli se uusi pitkä putki,  ei tarvinnut pistää nenäänsä liian lähelle ja silti sai kuvia pörriäisten pyllyistä. 

Tänään on ollut ilmassa rakeita, vettä, tuulta ja märkää. Pörriäiset on jossain piilossa enkä ole aamupäivän jälkeen tainnut nenääni pistää ovesta ulos itsekään. Iltapäivällä oli pakko ottaa pitkästä aikaa päikkärit kun aivot saivat laskelmat valmiiksi ja huomasivat univajeen.  Mies sen sijaan on pörissyt innosta haettuaan itselleen kajakin.  Sitä pitäisi nyt just päästä kokeilemaan puhallettavaan uima-altaaseen. (???)  Että jos aamulla on jonkun pihamaalla myrskytuulen tuomana ylimääräinen uima-allas, kajakki ja tuommoinen partainen mies, laittakaa sähköpostia niin haen kotiin.

Ison miehen lisäksi pörisee tuo pieninkin, se on oppinut päristelemään, mikä ihan mahtavaa.  Samoin hän osaa läiskytellä kylpyvettä ja ilahtua kun isin ääni kuuluu puhelimesta.  

Isot siskot ja -veli ovat solahtaneet kesälomamoodiin vaivatta. Yksi haluaisi just nyt pakata laukkunsa leiriä varten, vaikka lähtöön on vielä viikko.  Mutku on niin innoissaan ettei malta!  Tiedän, koska olen kuullut tänään sata kertaa että äiti mä en malta oottaa!

Pörrr. 

Äitillä  ei just tänään niin kauheasti pörise, kerään tässä voimia seuraavaan innostuksen puuskaan! Ilmassa on kyllä monta juttua mistä innostua sitten kun ehdin.

4.6.2016

Kameran takana

 Jos olisin joutsen, niin tekisin pesän johonkin missä olisi vähän tummemman vihreä tausta niin että erottuisin dramaattisemmin sitä vasten.

Vauvan vanhemmilla on oma aika vähissä, sehän ei ole mikään salaisuus.  Oikeasti omaa aikaa ei vaan ole, eikä se ole oikeastaan yhtään kivaa.  Ehdin jo tottua siihen, että elämässä on aikaa makoilla  ja lukea kirjaa, tai  jos tahtoo aloittaa jotain projektia, siihen voi ryhtyä lähes koska vaan ja keskittyä lähes niin kauan kuin huvittaa.  Isommat lapset kun ovat jo sen verran isoja, että viihdyttävät itse itsensä tai menevät kavereiden kanssa.  Tai, mikä parasta, osallistuvat niihin projekteihin taikka lojuvat jossain lukemassa omia kirjojansa.

Vaan nyt ei ole sellaista mahdollisuutta, ja se tuntuu vaikeammalta kuin aiempina vauvavuosina.  Väinö on vain hetken pikkuinen, mikä on ajatuksena sekä helpottava että haikea.  Kovin ristiriitaista haluta samanaikaisesti tilaa omille ajatuksille ja että vauva ei kasvaisi niin nopeasti. Semmoista tämä kuitenkin on, vanhempana oleminen.  Ei ikinä liian yksinkertaista.

Ollaan kuitenkin miehen kanssa löydetty paikka, missä voi hetken olla ihan itsekseen. Semmoinen sijaitsee kameran takana. Olen aina tykännyt kuvata, mutta nyt tuntuu, että alan päästä vähän enemmän hommasta jyvälle.  Oli jo aikakin, sanois kakskymmentä vuotta sitten käymäni valokuvauskurssin ope.  Silloin olin kovin innokas ja ostin opintolainarahoilla ensimmäisen järjestelmäkamerani.  Se oli merkkiä Ricoh enkä saanut sillä kovinkaan paljon onnistuneita kuvia napsittua, mutta mukavaa oli yrittäessä.  Kävin lopulta vaihtamassa sen rahaksi Itäkeskuksen panttilainaamossa ja ostin rahalla kätevän pokkarin jossa oli tsuumi (ihan huikeeta silloin).

Kameran pitää olla semmoinen, että sen kanssa tulee juttuun.  Viime keväänä hajonneen Canonin 1100D:n tilalle hankkimani Panasonicin mikrojärkkäri oli kyllä kehunsa ansainnut, mutta minä en päässyt sen kanssa samalle aaltopituudelle lopulta ollenkaan.  Joulun alla myin sen pois ja ostin tilalle Canonin 100 deen, josta tykkään älyttömästi. Tykkään, että kuvaamiseen on hyvä näppituntuma eikä mitään tarvitse tökkiä näytön valikoista. Tiedän mistä manuaalisäädöt tehdään joten voin edes yrittää ottaa sellaisia kuvia kuin itse haluan, kameraa on mukava pidellä ja se on ihan tarpeeksi tehokas - varsinkin nyt kun tehtiin lisäsijoitus ja ostettiin pidempi putki.

Viikko onkin tässä nyt kilpaa isolla putkella tsuumailtu kotipihan tirppoja ja pörriäisiä ja oltu aivan haltioissamme siitä miten hyviä kuvia tulee.  Ei niin haittaa, että oikeasti rahat olisi voinut sijoittaa moneen moneen muuhunkin asiaan, nyt oli täsmätarve äidin ja isän arjessa jaksamisen työvälineelle. 

Toki keksittiin vähemmän olennaisiakin syitä, kuten että 
- ei olla koskaan käyty treffeillä (ei liity asiaan mitenkään, mutta...)
- ei olla koskaan käyty häämatkalla (17. hääpäivä ensi kuussa, tämä on siis niinku häälpäivälahja!  Hyvä me, koska ...)
- ei olla koskaan muistettu mitään hääpäivälahjoja hankkia
- ei se tässä konkurssissa tunnu missään (no tietenkin tuntuu!)
- sehän on kuitenkin tarjouksessa  (no tämä on sentään ihan hyvä perustelu. sataysiysi.)

Tänään mies vei minutkin kuvaamaan joutsenta josta siippa on itse räpsinyt kuvia vähän joka työmatkalla.  Väinö nukkui autossa sen aikaa kun minä hiippailin tuonne jorpakon laidalle ja koitin olla huitomatta vaikka hyttynen istahti ruokailemaan keskelle otsaa.  Ehdin ottaa aika monta ruutua ennen kuin palasin takaisin autoon.  Väinö hätkähti unesta hereille kiukkuisena ja minulle tuli paha olo niin kuin aina mutkaisilla hiekkateillä.

Mutta kyllä oli sen arvoista!

Ainakin viis minuuttia ihan vaan minä ja sulkimen ääni.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...