25.10.2014

Lemons happen

Photoshopilla lavastettu eilinen ensilumi.

Eilinen ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla: talvitakista hajosi vetoketju.  Onneksi olen nainen ja omistan monta takkia.   Päivällä alkoi pyryttää lunta ja kyllä sitä sitten riittikin.  Mietin että mahtavaa, kerrankin meillä on talvirenkaat ajoissa ja paremmassa autossa vieläpä ihan tuliterät sellaiset. Mietin että pitäisköhän ostaa uus talvitakki.  Tai siis että millaisen talvitakin sitä ostais.  Mietin myös että ai kamala, joillakin on varmaan vielä ne kesärenkaat ja toivottavasti ymmärtävät pysyä pois tien päältä ettei satu hirveitä.   

Se on hyvä sanoa kun on itse niin vastuullinen ja varovainen.  Semmoinen, joka lähtee peruuttamaan sillä paremmalla autolla jossa on ne tuliterät talvirenkaat ja miettii, että kyllä nyt pitää sitten ajaa varovasti kun on niin liukasta. Semmoinen, joka unohtaa, että siellä pihan laidalla on nyt pikkuveljen auto.  Koska pikkuveli on tullut lasten-, koiran- ja kissojen vahdiksi.  

Niin että mihin peruuttaa sillä autolla ja niillä renkailla?  No siihen pikkuveljen auton takakulmaan tietenkin.   

Ei auta talvirenkaatkaan jos on ratin takana idiootti. 



Että.



Semmosta.



No okei, oli ihan pimeää, katsoin kyllä taaksepäin, mutta en nähnyt tummaa autoa siellä. Mutta olisin varmasti nähnyt, jos olisin katsonut kunnolla. Niinku aivoilla, tiiättehän.

Tuli tietysti kaamea morkkis ja harmi-itku. Jäi reissu tekemättä.  Mies sanoi, että sattuuhan näitä, ajattele nyt  niitä kaikkia keittiötauluja mitä oot keränny, että lemons happen ja muuta.  Slogan oli niin hyvä, että nauratti.

Harmittaa silti.  

Muistakaa siis tien päällä - ja omilla pihoilla -  talvirenkaat ja varovaisuus, mutta ennen kaikkea aivot.  Koskaan kun ei tiiä missä niitä sitruunoita alkaa tapahtumaan.

Mites teidän ensilumi- ja viikonloppuasiat?


mulla ei ollut tämmöstä, niin tein. 

16.10.2014

Paras ja Purevin

 Hirveen kiva tää mun purulelu!

Sehän oli selvä ensipuraisulla.  Matkalla pentuja katsomaan mietin, että oispa ihana kun niistä joku tuntuisi heti omalta. Tulis semmoinen suuri hetki ja tapahtuisi rakastuminen!   Perillä tuijotin kasaa tuhisevia samannäköisiä pötkylöitä ja niin siinä kävi, että yksi niistä nosti pään ylös ja viestitti telepaattisesti, että minä se olen, tykkään susta, ollaan kamuja.   (Tai sitten se saattoi nostaa pään, koska oli nälkäinen ja kuuli jonkun tulevan, mutta enpä usko).  Jokatapauksessa minä ojensin käden, pentu haukkasi siihen kiinni ja homma oli sillä selvä.   Ensipuraisusta.

Seuraavalla kerralla otin pennun syliin, mutta tuli sitten tunne, että jokin ei nyt täsmää.  Huomasin vierellä tuijotuksen, ojensin käden ja *hauks* pentu nappasi siitä kiinni.  Ai, siinähän sinä olitkin! 

Ja nyt se on kotona, voi että.  Sillä on kaksi tapaa olla: riehuminen ja nukkuminen.  Ensimmäinen sisältää reippaalla kädellä hampaiden käyttöä, ja niinpä nyt harjoitellaankin sitten vähän erilaisia tapoja osoittaa kiintymystä.   Kun se kömpii syliin ja työntää pään kainaloon niin lakkaa kaipaamasta asioita.  Sitä vaan kuuntelee tuhinaa ja rapsuttelee, tiiättehän, tulee semmoinen mukavasti turruttava lämmön tunne.  Raps raps... Olikos mulla jotain mielessä... raps raps... Ei voi muistaa... silitys silitys... huokaus. 

Ensimmäisen yön nukuin pennun kanssa, koska enhän olisi kuullut yläkertaan, jos se olis vaikka halunnut ulos tai olis tullut nälkä tai maanjäristys vaikka.  Ja koska ihan hirveesti halusin.   Eihän sillä mitään hätää ollut, tuhisi tyytyävisenä yön läpeensä, vaihtoi vain paikkaa naamani päällä tai kaulan alla. Haukkasi välillä unisesti korvasta. Toisena yönä perheen miesväki otti yövuoron vaikka ei olisi tarvinnut.  Koska nekin hirveesti halusi.  Aamulla mietin, että olispa kamala olla naimisissa sellaisen tyypin kanssa, joka ei missään nimessä haluaisi nukkua koiranpentu naamallansa.  Että aika hyvä valinta on tullut tehtyä senkin suhteen.  

Luin koiranpennun kasvatusopasta, jossa sanottiin mm, että jos pentu vinkuu ja pyytää rapsutusta niin ei saa rapsuttaa.  Koska se ei saa oppia, että pyytämällä saa.  Ja jos koira vinkuu oven takana, että hei, mua pissattaa, niin ei saa missään nimessä viedä sitä pissalle, koska se ei saa oppia, että vinkumalla saa mitä haluaa.  Mietin, että noh, tekstariakaan se ei osaa lähettää, joten vähän menee hankalaksi.  Päätin ottaa oppaan ihan huumorin kannalta ja lukeminen muuttui heti viihdyttävämmäksi. Sanoisin, että joku roti tottakai pitää olla,  mutta jokainen hoitaa homman tavallaan. Jos koiraa pissattaa niin   meillä mennään sitten pissalle. Aika järkevää kuitenkin, eikös?

Kissoihin ei puraisut ole toistaiseksi ihan samalla tavalla tehonneet kuin meihin muihin,  mutta eiköhän nekin tuosta pehmene muilla tavoin. Pikkuihiljaa.

Sanoinko jo, että voi että?  On tämä ihanaa. 

12.10.2014

Kyllä isä osaa

 Kierrätys on päivän sana.

Pönttöuuneja on nyt kuivateltu pari kuukautta lampuilla ja kynttilöillä ja pellit on pidetty jatkuvasti auki. Alkoi tässä tulla kylmäkin, eikä tuhkalaatikoita näy eikä kuulu.  (Ne piti siis tilata erikseen, muurareilla ei ollut tarjota tuhkiksia omasta takaa). Alkoi tässä jo vähän varpaita palella.  Olkkarin takkaa on pidetty lämpimänä, mutta talon päädyissä työhuone ja ruokahuone pysyy kuitenkin melko viileinä ilman pönttöuunien apua.   

Niin että mies askarteli tuhkalootan ihan itse.  On se taitava.  Itse laatikko on vanha, jykevä työkalupakki ja luukun etuosa toimii varsinaisen tehtävänsä lisäksi (ilmaisena) mainostilana. Olkaa hyvät vain, Tikkurila. 

Ai niin, ja ennen kuin kukaan huolestuu, niin tässä vaiheessa poltellaan aivan pieniä testitulia ja vahditaan koko ajan vieressä ettei tuolta mitään karkaa lattialle.  Ja eihän sieltä ole karannut.   

Itse pöttöuunit tuntuvat toimivan loistavasti.  Työhuoneen sininen uuni on aina ollut oikutteleva ja sen ensimmäinen sytytys on joka syksy ollut melkoinen operaatio, mutta nyt alkoi saman tien mukava humina, puut syttyi nopeasti eikä mistään tuprahtanut pienintäkään savupalleroa.  Varmasti itse palaminenkin on nyt puhtaampaa, eikä savupiipuista nouseva savu ole enää semmoista tuomiopäivän tummaa pilveä....  Lisäksi kun uunit tuntuvat nyt lämpiävän nopeammin niin eipä tässä mittään huomautettavaa.  Odotellaan niitä oikeita tuhkalootia, että päästään tositoimiin.

Että jee, tässähän saa varpaat kohta lämpimäksi! 

8.10.2014

Kolmekasi

Pikku-Tiina kerhokuvassa.

Olen viisastunut vähäsen, tyytyväisempi asioihin.  Paitsi silloin kun heittäydyn tosi typeräksi ja valitan kaikesta.  

Toisinaan peiliin katsoessa ajattelen että hei, ei niin kauheen paha kuitenkaan.  Paitsi huonoina aamuina, enkä koskaan Lindexin sovituskopissa, siellä iskee aina epätoivo. Pehmeä valo on  ihan hyvä itsetunnon ylläpitäjä. Pieni salaperäinen hämäryys vielä parempi. 

Osaan ottaa iisisti, mihimpä tässä kiire.  Paitsi siloin kun tuntuu, että hei, nyt menee hyviä päiviä ihan hukkaan, miksi en osaa, miksi en opiskele, missä kaikki suuret teot?

Lapsista on helppo iloita, aika mahtavia persoonia niistä on kasvanut.  Mutta siis onko niiden pakko kasvaa niin nopeasti? Tai ylipäätään jatkaa kasvamista? Nurkan takana kurkkii teinivuodet, mitä jos minusta tulee lapsille nolo ja ne haluaa kävellä kaupassa mahdollisimman kaukana minusta?  Mitä jos käydään toistemme hermoille ja kadun etten köllötellyt niiden vierellä enemmän silloin kun mut siihen olisi vielä huolittu? 

Tiedän mitä haluan.   Tiesin eilenkin ja tiedän huomennakin.  Ne haluamiset vaan tuppaa vaihtumaan.  Mutta onko sillä väliä, jos kuitenki tietää?   

Kolmekasi-Tiina on  eri kuin ne aiemmat, mutta silti se sama.  Ei vioista näköjään eroon pääse, mutta  ne pysyy jo hallinnassa. Paitsi silloin kun ei pysy.  

Mutta sitä mää tässä nyt eniten murehdin, että kävin eilen parturissa ja tukka on nyt ihan väärin. Ymmärrätte varmaan.   Kyllä voi kolmekasin elämä olla hankalaa.

5.10.2014

Ihmepoika

Ihmepoika.

Tiiättekö, millaista on kasvaa pienellä paikkakunnalla, katsella ikkunasta metsänreunaa ja haaveilla olevansa jossain muualla?   Se on vähän semmosta. Ne jotka tietää, todellakin tietää. Siinä tulee tarpeeseen kaiken maailman madonnat ja muut hahmot.  Siinä on mahdollista kasvattaa mielikuvitukselle sellaiset muskelit, että niillä  hoitaa itsensä ihan minne vaan, vaikka tekemään juuri sitä mitä aina suunnittelikin. 

Minä kasvoin melko pienen paikkakunnan melko pienellä sivukylällä.  Pienempiäkin paikkoja on ihan lähietäisyydellä, kuten se, missä eräs isopäinen poika katseli ikkunasta pikkumetsän reunaa ja perehtyi Suosikin lukemiseen kun kuolema kävi kylässä.  Kirjoitteli parhaalle  ystävälle kirjeitä joissa aivo sulaa ja repivän rakkauden kohteet vaihtuvat mutta ystävyys vai mitäsenytoli pysyi. Ja  New York. Jet' amee!

New York. Koska jotkut meistä ovat liian isoja pieniin kyliin.  Niingu Tamppooni huokaa koulun invavessassa "Mää himuan eniten kaikkee vaarallista.  Mää oon siinä mielessä jotenki helsinkiläinen!" 

Ihmepoika on vähän semmonen.  Kokoansa isompi kirja.  Kauhean sympaattinen ja aito, hulvaton ja koskettava. Sellainen, joka toi omat teinivuodet maalaiskaupungissa eläviksi taas.  Nauroin ääneen monta kertaa, itkinkin. Oli helppo heittäytyä mukaan ja taivastella peltojen keskellä riehuvan nuoruuden menoa täältä turvallisen 25 vuoden matkan päästä. Oi, kultainen nuoruus, kun kaikki oli joskus just niin pasgaa!!!! ja kuitenkin niin ihanaa ja jännittävää.   Oi, kasvukipujen kiirastuli!  

Isopäisen pojan sisällä ihmepoika etsii tietä näkyville samalla kun perhe yrittää tottua isän poismenoon.  Poikaa on pakko kannustaa.  Ja helppo kannustaa.  Koska kaikki järjestyy, maailmaa aukeaa ja Madonna odottaa.

Elias Koskimies on kirjoittanut itsensä näköisen  kirjan,  suosittelen!  

2.10.2014

Pesä

peti + patja + vaneria = koiralle talo.

Tiistaina kaipasi pääntyhjennystä äidin lisäksi myös tytär, jolle iski alkavan murkkuiän ansiosta aivan valtaisa ikävä tunne.  Kun 11 -vuotias alkaa murehtia niin että vallan hautautuu peiton alle pelkäämään, niin silloin otetaan käyttöön järeät aseet.  Ensin jutellaan pitkään, sitten tartutaan kuviosahaan, hiomakoneeseen ja naulapyssyyn.  

Vielä on yhdeksän yötä siihen kun pentu saadaan kotiin, mutta täällä on valmistauduttu jo aika hyvin.  Rakennettiin koiralle talokin. Mies sahasi osat sen jälkeen kun  meikäläisellä meni hermot kuviosahan kanssa. Tykkäisin tietysti vetää tuollaiset suorat linjat oikein suurella pöytäsirkkelillä, jossa on hyvä ohjuri. Kuviosahan kanssa ärsytti, kun tuli pientä... sanotaanko vaikka että elävyyttä reunamiin. Mies siis kuviosahaili suoria viivoja, me tytön kanssa hoidettiin piirtäminen, mitoitus, kasaaminen ja viimeistely. 

Ja eikös vaan tullut symppis pikku talo?  Sinne mahtuu just sopivasti pikkuinen peti, jonne minä ainakin tykkäisin käpertyä nokosille.  Kyllä se koirakin varmasti osaa arvostaa.  Täytyy vaan kasata kaikki ne hankitut lelut tuohon ettei kissat mene ja omi mökkiä itsellensä...  

Pallero sai oman pesän ja tyttö unohti murheet kun sai vähän käyttää työkaluja.  Puukässä FTW. 

(Facebookista tai instagrammista voi sitten tsekata miltä olkkarissa näyttää kun inspis iskee.  Itse siassa aika perussiivo ja tilanne meillä, sotkun aiheuttaja vaan vaihtuu.)

30.9.2014

Virittelyä



Miten ois, pidetäänkö pääntyhjennyspäivä?  Ollaan ihan muina elämänhallintaoppaina ja tehdään pieni itseterapointi -operaatio. 

Näin: 
Otetaan kynä ja kirjoitetaan paperille luettelo tai muun muotoinen kokoelma asioita jotka vaivaa, ärsyttää tai muuten vaan pyörii tiellä.  Järjestelmällisempi tyyppi voi tehdä vaikka kaksi listaa: toinen sellaisista jutuista, joita kannattaakin miettiä ja toinen niistä jotka joutaa pois kuormittamasta.   Liikaa ei saa kuitenkaan miettiä. Lopuksi sisällön voi lukaista läpi ja sitten joko säilyttää tai heittää pois tai vaikka polttaa, jos on tarve dramaattiselle eleelle.  Ihan fiiliksen mukaan mennään.

Sitten voi ottaa oikein mieluisan kynän ja piirtää paperin täyteen ihan sitä mitä sattuu tulemaan: kiekuroita, kuvioita, elukoita tai väriläiskiä.  Taaskaan ei saa miettiä.

Lopetetaan kun siltä tuntuu.

Pään pitäisi olla vähän kevyempi.

Niin että voi vaikka keittää teet tai kahvit ja sitten onkin hyvä viritellä uusia juonia.
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...