31.12.2015

Hyvä Vuosi



Tämä on ollut melkonen vuosi. Melkein kuin olisi lööpeissä kuulkaa elänyt!

Yllätysdiagnoosi!
Yllätysraskaus!
Yllätyssarjis!
Uusi suunta elämälle - ammatinvaihtoon (melkein) nelikymppisenä

Huh.  Siihen päälle vielä normaalit arjen käänteet ja sen yllätysraskauden aiheuttamat kivat pikku oireet niin onhan tässä ollut kaikenlaista.  Mieletöntä, etten sanoisi.

Ensi vuonna tulossa ainakin vauva (joka ei enää ole yllätys, vaan innolla odotettu tapaus).
Ja toivottavasti Rinkelin jatko-osa.  Tiiserin voi käydä lukemassa täältä.

Vuoden viimeisenä päivänä juhlin mm.  sitä seikkaa, että Beatlesit on nyt Spotifyssa. Ikidiggari arvostaa: eipä tarvi kaivella ceedeitä enää kun tekee mieli vähän kuunnella levarikin on rikki joten niitä sinkkuja ei pysty kuuntelemaan lainkaan.  Tein oitis omat biitleslistat joille otin vain ne biisit joista tykkään - ei tullut edes seitsemääkymmentä täyteen.

Sädetikut on poltettu, suklaat melkein syöty ja  ulkona paukkuu raketit.

Kaiken kaikkiaan tämä vuosi nousee niin korkealle plussan puolelle, että hyvästelen sen hyvillä mielin ja suurella kiitollisuudella!

On tunne, että ensi vuodestakaan ei tule hassumpi.

Mahtavaa uutta vuotta kaikille!


30.12.2015

Leffoja, lekottelua ja aattoillan ylläri


Joulunpyhät jäi jo taakse mutta jouluaika se vaan jatkuu.  Kuusi saa karista kaikessa rauhassa olkkarin nurkassa sinne loppiaiseen saakka ellei neulaset sitä ennen lopu kesken, sen valossa on mukava istuskella ja odottaa päivää alkavaksi.  Rytmi talossa on ihan lomamoodissa, väki nukkuu kymmeneen ja ylikin - paitsi se yksi, jonka on noustava epäinhimillisesti seitsemän aikoihin että koira pääsee pissalle.  Onneksi voi ottaa päikkäreitä, pötköttelypaikkoja löytyy ja koko päivän vallitseva hämärä passaa torkkujalle hyvin.  Valaistus tuntuu olevan aika lailla turha käsite, suurimmaksi osaksi on sammuteltu kattolamppuja ja annettu kuusen, paperitähtien ja pallovalojen kajottaa.  

Ja telkkarin, josta on katsottu koko porukalla hyviä, klassisia joululeffoja kuten Star Warsit (ne alkuperäiset), Babe, Elf ja Ghostbusters.  Ihan joulun alla käytiin lasten kanssa katsomassa kolmedeenä se uusinkin Star Wars - oli minusta oikein hyvä starwarsleffa. Yhteinen ruutuaika on joskus parasta, mutta muuten on esimerkiksi läppärit pidetty kiinni - omani avasin ensimmäistä kertaa tänään. 

Puhelimella on toki pitänyt käydä raportoimassa someen tiettyjä tämän joulun kivoja juttuja.  Ja vähän vähemmän kivoja. Kaiken laiskottelun ja telkkarin töllöttämisen lisäksi tänä jouluna on siivottu, non-sotp-pyykätty ja leikattu lasten hiukset kun aattoillan päätteeksi löytyi pikkutontun päästä täitä. Joulupäivänä googlattiin auki olevia apteekkeja ja sitten istuttiin joulupäiväsaunassa myrkyt päässä.  - Mukavaa koko perheen laatuaikaa toki sekin.  Sillä aikaa tonttulakit, torkkupeitot ja jouluiset tyynyliinat pyörivät iloisesti pesukoneessa.

Muuten on pelailtu lautapelejä, syöty järkyttävä määrä suklaata, kohtuullisesti kinkkua ja pikkuisen laatikoita. Kaiken kaikkiaan aivan erinomaisen onnistunut ja hyväfiiliksinen joulu - täiepisodista huolimatta. 

Lunta ei ensin ollut, sitten oli, sitten ei taas ollut ja sitten taas oli.  Pakkanenkin kävi yhden päivän ajan ja me kannettiin tietysti kaikki mahdollinen petivaate ja sohvatyyny sille purtavaksi. 

Lojuilu perheen kesken jatkuu vielä uuden vuoden yli. Alennusmyynnit ei houkuta, vaikka olen kyllä harkinnut lähteväni ostamaan sähköistä täikampaa, jollaisesta kuulin juttua jossain vaiheessa syksyä. Hain kyllä jo kaupasta uudet pompulat ja hiusharjan.  Mikään ei tunnu juuri nyt tärkeämmältä kuin ihan vaan oleminen, pelailu ja leffojen katselu.  Välillä syödään ja torkutaan.  

Kyllä tällaiselle toiminnalle ihan mielellään pyhittää pari viikkoa vuoden lopusta!

23.12.2015

Sinistä Joulua!


Nukuttiin pitkään ja herättiin lumiseen  aamuun, mikä oli kiva, 
sillä näin yöllä unta että puissa oli lehdet ja joulu peruttiin.
Koko päivän tuprutti ja maisema oli paksun pilvitäkin alla  tasaisen valkoinen.
Nyt illemmalla sävy vaihtui siniseen.

Oikein ihanaa Joulua kaikille!

*
**
*****
*******
*********
*

22.12.2015

Joulumuistoja: rusinat.




Paras tonttu ikinä!  
En muista kuka sai muovilehmän (varmaan pikkusisko), mutta tässä näin paljastui lahjan antaja.   :)
... Enkä muista kuinka onnellinen äiti oli avattuaan rusinalahjansa, mutta uskoisin, että hyvin, hyvin onnellinen!

21.12.2015

Parasta just nyt


***Tuijotella kuusta ilman silmälaseja ***


Koska parasta joulussa on odotus, päätin että kuusen voi hyvin tuoda sisälle vähän etuajassa.  Taidan ottaa tavaksi.  Vaivuin oitis onnelliseen jouluvalokoomaan, eikä asiaa yhtään pahentanut, että vaikutus oli yhtä rauhoittava kaikkiin muihinkin.   No, koiraa lukuunottamatta, se sai kunnon hepulin ja ruttasi onnessaan mattoja - joita meillä ei olekaan ollut lattiassa viime joulun jälkeen!   Hurraa siis myös matoille.

Tänään vielä viimeiset rojut paikoilleen, sitten koristellaan kuusi - tai ehkä toisinpäin. 

Suunnitellaan leipomista (pasteijoita)  ja paketoidaan lisää lahjoja.

Pientä tekemistä on, mutta kiireentuntu on poissa! Ei sitä kyllä oikeastaan ole ollutkaan...

Joulufiilikset on nyt niin korkealla ettei haittaa edes ponteva vesisade  jota kuuntelin yöllä(kin) pari tuntia.  Suuren osan päivästä on pimeää kuitenkin, ja jos tuijottelee kuusen valoja ilman laseja, voi hyvin kuvitella että pihalla on valkeat kinokset.

18.12.2015

Yksin kotona


Olen yksin kotona - ihanaa.  Muu väki on käymässä kauempana mummulassa enkä uskaltanut lähteä istumaan autoon.  Sisko ja eno piipahti eilen maalamassa makkarin kertaalleen - toivat kuusenkin tullessaan - sillä aikaa minä sain imuroitua sohvat ja pyyhittyä telkkarista pölyt.  Aika hurja tahti meikäläisen joulusiivouksessa!  Mutta mihinpä tässä kiire olis.

Illan pötköttelin sohvalla, aamulla heräsin niiltä sijoiltani kun koiran kuono tökki omaani.  Käytin Emman aamupissalla ja sitten jatkettiin pötköttelyä.  Katsottiin loppuun leffa (The Holiday), joka jäi illalla kesken, söin aamupalan peiton alla ja takassa paloi tuli.  Jos nyt saa ihan suoraan sanoa, niin aika täydellinen aamu!

Emma ja Zorro jäi vielä sohvalle, minä sain jo vaatteet päälle.  Seuraavaksi ajattelin syödä toisen aamupalan ja sitten ehkä harjata tukan.  Joululaulut on jo soimassa.

Joulufiilis on noussut kohisten tällä viikolla, koitan tässä tehdä laskelmia siitä milloin kuusen voisi jo tuoda sisälle.  Jos tänään lauhtuu, niin sen voisi tehdä, mutta variseekohan se sitten jo aattona?  Pitää käydä liiterissä tsekkaamassa millainen puu siellä odottaa.

Ja paketoida pari lahjaa!


14.12.2015

Savipajalla

 Tyttöporukka savipajalla = paras perjantai!

Kuopus täytti kahdeksan, ja kummitäti tiedusteli tekstiviestillä, että oliskohan jotakin tarpeellista millä voisi sankaria lahjoa.   Koska talvikengät oli juuri ehditty uusia, ehdotin että miten olis päivä siellä savipajalla?  - Kätevää, että kummitädillä sattuu semmoinen olemaan.

Perjantaina me tytöt hypättiin autoon ja ajeltiin pajalle.  Ensin vähän murkinaa, sitten Vilja sai omat työkalut ja säkillisen savea, josta isosiskon avustuksella syntyikin monenlaista ja hauskaa oli!  Itse en tällä kertaa saveen juuri koskenut kun ei ollut oikea olotila, mutta riitti kun katseli vierestä toisten tekmistä ja kuunteli sitä tyytyväistä kihertelyä.  

Vilja lienee saanut savikärpäsen pureman jo kohdussa. Sinä kesänä kun odotin Viljaa (työnimenä vauvalla oli Dynamo), istuin päiviä tuolla pajalla ja tein jos vaikka minkälaista hahmoa.  Eihän semmoinen tyttö voi kuin olla savipölyn tuoksussa ihan kotonaan. Olisi kuulemma voinut jäädä vaikka koko viikonlopuksi, minkä uskon kyllä.  Tällä kertaa oltiin "vaan" viisi tuntia.

Dreijaaminenkin sujui Viljalta kummallisen hyvin, minä en ole sitä hommaa ikinä oppinut ja isosisko Iida näyttäisi ainakin näin äkkiseltään perineen meikäläisen dreijaustaidot.  Semmosta se on.  Toiset osaa, toiset ei. - Vaikka ei savimöykyn leikkisä heittelehtiminen dreijan päällä kyllä hauskuutta vähennä yhtään, päinvastoin oikeastaan.   Viljan kummitäti todellakin osaa, katsottiin ihmeissään kun savimöykky kiipesi dreijassa ensin ylös, sitten alas, avautui kupiksi, suoristi reunat, pullisti ne, muuntui kulhoksi ja sai reunoihinsa koristeurat.  Ihan tosta vaan totteli.

Kädet ihanassa savivellissä Vilja ilmoitti onnellisena, että hänestä ei voi tulla isona mikään muu kuin dreijaaja.  Tänään täydennettiin joululahjalistaa seuraavasti:

- oma savipaja talliin
- savea

Mulle ehdottomasti passaa kyllä, mutta mitenkähän pukin aikataulu antaa myöten?

Isille tietysti selvitettiin heti kotona, että nyt pitää ruveta rakentamaan omaa dreijaa.  Siihen tarvitaan ainakin Raisun penkki, kuorma-auron jarru ja jääkiekko, näin meitä valisti kummitäti.

Selvät on sävelet!

13.12.2015

Pelkoja

Pöö!

Muutosvastarinta se on jännä juttu.  Nostaa päätään silloinkin kun muutos on kiva.  Sanotaan nyt vaikka ihan hypoteettisesti, että vauva. 

Vauvahan on mukava asia: se on söpö, pehmoinen, haisee hyvälle, tuhisee kivasti ja saa kaikki vähän pöperöiseen olotilaan.  Mutta kyllä se silti voi aiheuttaa vastarintaa ihmismielen mutkissa.  Tai sanotaanko nyt ihan suoraan, että pelkoja.

Esikoisen jälkeen aloin aika pian odottaa toivottua toista lasta. Oli ihanaa, kunnes jossain vaiheessa iski syvä pelko.  Päättelin tuoreehkon äidin järjenjuoksulla, että tulen olemaan ihan kamala eukko toiselle lapselle, koska en voisi mitenkään rakastaa sitä yhtä paljon kuin ensimmäistä.  Ajattelin, ettei minulta riitäkään toiselle enää mitään, että se ei vaan voisi olla mahdollista.  Jäisi tyystin ilman äidinrakkautta, poloinen.  Luulen, että tämä kumpusi muutosvastarinnasta, joka on kaikesta huolimatta taidettu asentaa kiinteäksi osaksi meistä melkein kaikkia.  Se pistää uskomaan, että koska nyt on hyvin, ei välttämättä sitten enää olekaan kun jotain muuttuu.

Tottakai kävi niin, että kun syntyi poika, sitä rakkautta humpsahti jostain toinen annos järjetöntä määrää, ja kaikki olikin siltä osin vielä kivemmasti kuin aiemmin.  Vaan ehdimpä huolehtia.

Kolmannen kohdalla ei pelottanut.  Kaikki meni kivasti, osasin olla huolehtimatta höpöjä.

No, arvatkaas miten on nyt,  kolmen lapsen äitinä ja 13 vuotta kokeneempana? No, mua vähän pelottaa.  Antakaas kun selitän. Ehdin tässä jo pari vuotta ajatella ääneen, miten mahtava vaihe elämässä on tämä kun lapset ei ole vielä teini-iässä, mutta pärjäävät jo ilman tarkkailua mainiosti. Ovat omatoimisia, ihan fiksuja, hauskoja ja nokkelia.  Miten mahtavaa niiden kanssa on jutustella, katsoa leffoja, puuhastella, tehdä reissuja. Että voi mennä huvipuistoon eikä tarvi erikseen komentaa ketään vessaan tai roikkua hihassa kiinni tai sanoa joka laitteen kohdalla, että tää on isommille.  Uimarannalla ei tarvitse vahtia joka hetki silmä kovana, osaavat jo varoa ja osaavat jo uidakin.

Ollaan aika mahti tiimi!

Ja kohta kaikki muuttuu.

Tulee pieni, joka vaatii kaiken mahdollisen tarkkailun, totaalisen valppaustilan. Jonka vierellä on oltava ja jonka ei saa antaa mielellään pudota kaiteettomalta terassilta tai vintin rappusista.  Jolle pitää antaa vauhtia kiikussa, jonka kanssa pitää katsoa puuduttavia ja joskus lässyttäviä lastenohjelmia eikä dr Whota.  Jossa on kiinni seuraavat vuodet.  Uimarannalle ei enää oteta kirjaa mukaan.

Ja siinä samalla ne kaksi ensimmäistä on jo sukeltamassa ihaniin teinivuosiin.   Että kun olen niin ollut tyytyväinen siitä miten helppoa on elo kun lapset ei ole enää ihan pieniä eikä toisaalta vielä liian isoja, niin kohta meillä on molempia!  Hah!

Entäs ne ikäerot sitten?  Tuleeko iltatähdestä yksinäinen kun kotona ei ole samanikäistä leikkikaveria?  Kolme isompaa sisarusta ovat supertiivis poppoo. Jaksaako tulevat teinit uteliasta pikkuveljeä? Kun itse olin yksitoista ja pikkusisko kahdeksan, perheeseen tuli kaksoset.  Olivat niin pikkuisia ja söpöjä, mutta välillä - sitten vähän isompana -  kaipasi kyllä omaa rauhaa ja huoneen oveen tuli viritettyä jos jonkinlaista narua että naperot pysyisivät poissa.   Nyt oma kuopus on kahdeksan ja keskimmäinen yksitoista - kuinkahan sujuu?  Esikoinen on aina ollut rauhallinen, huolehtiva ja fiksu - mutta se maaginen kolmetoista häämöttää helmikuun lopussa.  Hui.

Vähemmästäkin tutisee puntti ja alkaa epäillä itseään. Jaksanko? Ehdinkö? Riittääkö minusta kaikille?

Mutta kyllä mää jo sen tietysti tiedän, että pelkään turhaan ja kaikki on ihan kivasti vielä vuoden päästäkin.  

Eri lailla, mutta kivasti.

Kun vauva syntyy, ei yhtäkkiä osata edes kuvitella meidän tiimiä ilman kuudetta jäsentä. Tai muisteta mikä niin kovasti pelotti.

Sitäpaitsi mies meni jossain vaiheessa tunnustamaan, että vähän odottaa sitä lasten teini-ikää.  Hullu!

11.12.2015

Nak nak ja hups



Joulu tulee mukavimmin puuhastelemalla kaikenlaista pientä.  Tänä vuonna semmoinen on jäänyt vähän väliin olotilan ollessa pikkuisen hankala moneen puuhaan.  (Vauva on laskeutunut niin alas, että rajoittaa menoa aika tavalla...).

Mutta jaksoin minä yksi päivä pikkasen nakutella.  Jostain kaupasta tarttui mukaan peltisydämiä, ja meistit omasta laatikosta.  Teksti ei meinannut pinnasta erottua, mutta mustalla akryylimaalilla asia korjaantui.  Ensin sudin sitä reilusti pintaan ja lopuksi pyyhin ylimääräiset maalit pois.  

Tänään tiedossa lisää askartelumeininkiä kun mennään viettämään tyttöjen kanssa päivää savipajalle - viime kerrasta onkin aikaa! 

... Sitä ennen pitää keksiä mitä tehdä olohuoneen seinälle, jonka maalasin aamulla valkoiseksi. Valkkasin muka lämpimän kermaisen sävyn, mutta kirkkaan valkoiselta tuo seinässä näyttää. Hups. Onneksi ostin vielä 9 litran purkin, että riittää makkariinkin.  Ehkä olis pitänyt pysytellä vaan noissa pikku askarteluissa.   

Kokeilisko seuraavaksi tummaa sinistä?

8.12.2015

The Big Sleep

Kapteenin lokikirja, viikko 34.

Väsyttää.  Ihan. Kaiken. Aikaa.  Ensimmäisen kerran se iskee noin varttia vaille kymmenen aamulla: tunne, että on pakko vähän nukkua.  Yritän vastustaa. Aika usein onnistun, koska joku roti sentään pitää olla.   Haahuilen, kirjoitan, istun ja makaan.  En tee.  Jos tiputan jotain lattialle, en nosta sitä vaan puntaroin.  Kuinka paljon tarvitsen tuota?  Voiskohan pyytää jotain muuta nostamaan sitä?  Jos tilanne ei ole kiireellinen, annan olla.   Helpointa on tiputtaa jotain syötävää, silloin koira hoitaa asian niin ettei minun tarvitse ottaa vastuuta.

Iltapäivä on pahin, ja alkuilta. Siinä puoli neljästä puoli seitsemään.  Väsymys yltyy armottomaksi.  Silmät ei meinaa pysyä auki ja pää painaa.  Onneksi mies vaihtoi vessaan vahingossa ylikirkkaan lampun, se piristää.  Sattumoisin vekaran pää painaa rakkoa sen verran tomerasti, että pissalla pitää käydä usein.  Jei. Silti simahdan liian monena iltana ennen kuin ehdin rekisteröidä koko asiaa.

Makoillessa ehtii suunnitella esimerkiksi näitä remontteja.  Katsella reikiä ja repeämiä olkkarin tapetissa tai jos on aktiivisemmalla päällä, selailla pinterestissä sisustuskuvia ja joulukuvia.  Olis kiva vähän laittaa paikkoja, mutta kun ei jaksa.

Tuplasin rauta-annoksen viikko sitten, vatsa ei tykkää mutta voi olla, että eilen havaitsin hienoisen eron vireystilassa. Kehuin illalla miehelle, etten ollut nukkunut yhtään nokosia ja sain kuulla, että näytinkin ihan siltä.  (Miehet.  Ei minkäänlaista itsesuojeluvaistoa).

Supistaa välillä niin että hengitys vähän salpautuu, siispä pysyn makuulla.  Maha tekee näyttäviä aaltoliikkeita ahkerimmin ilta kymmenestä puolilleöin.  Ihan kiva päivärytmi vaavilla.  Yöunet on katkonaisia, koska pitää nousta välillä pissalle ja myös kyljen kääntäminen vaatii irtautumisen syvästä unesta.  Pitää nostaa tyynyt toiselle puolelle ensin, että saa itsensä aseteltua.  Sitten voikin miettiä, että kannattaisko käydä saman tien siellä pissalla ettei tarvi  herätä erikseen sitä varten...

Raskaus.  Jos ei mahassa olisi vauvaa, niin ihan syvältähän tämä olis.

That being said, tänään aion seuraavaa:  pakkeloin yhtä seinää, ihan varovasti.
Testaan maalisävyä jos löydän purkin. 

James-setä auttaa: biisi

 Edit:  Löysin maalipurkin ja sudin testin seinään.  Istahdin nojatuoliin arvioimaan sävyä ja heräsin tuntia myöhemmin. Huoh.  Ajattelin ehtiä kauppaan ennen seuraavaa nukahdusta, pitäkää peukkuja.
 

7.12.2015

Tilaa

tätä on odotettu!

Nyt on kovan luokan sisustuskuvaa!  Suuri komeromullistus vei pari viikkoa, ja nyt ollaan tällaisessa vaiheessa.  Kaikki sai alkunsa ihan pienistä vauvanvaatteista, joille ei löytynyt paikkaa.   Loogisen ajattelun mestarina päättelin, että paras ratkaisu on nyt kertakaikkiaan purkaa ruma ja epäkäytännöllinen komero makkarin nurkasta missä se paitsi vie tilaa, aiheuttaa toisinaan nukahtamisvaikeuksia.  (koska se on kolho ja ovissa on avaimenreiät, niin kuin ne kuuluisi pitää lukossa jonkin uhkaavan komeroasukin takia).

Tyhjensin siis kyseisen komeron, jonka jälkeen tyhjensin yläkerran aulassa toisen komeron, jotta sain paikan mihin sijoittaa ensimmäisen komeron kamat.  Sitten etsin toisen komeron tavaroille paikat, yllätyin kun oikeasti onnistuin löytämään sellaiset.  Seuraavaksi tyhjensin tyttären vaatekomeron ja vein sen isoon makkariin, jossa oli ennenstään kaksi samanlaista.  Piti tietysti hankkia tyttärelle uusi komero sekä kolme metallista koritelinettä, jotka upotin ison makkarin kaappirivistön uumeniin.  

Komerotetristä sai pelata päivätolkulla, mutta nyt on kaikki kaapit järjestyksessä ja muutama hylly jopa tyhjää täynnä.  Samaan syssyyn sain siirrettyä vintille laatikot, jotka olivat lojuneet aulassa keväästä asti.  Tosin niissä oli monoja ja luistimia, ja voi olla että ne saa pian kaivaa esille uudestaan.  Toisaalta jos sää jatkuu nykyisellään voi hyvinkin olla että ei tarvi.

Mies purki ärsyttävän komeron makkarin nurkasta eilen, ja minusta tuo nurkka on nyt ihana.  Tuntuu kuin olisi saanut uuden huoneen, jossa on ihan valtavasti tilaa!  Toki on myös paikattava katto, pakkeloitavat seinät ja lattia jonka luultavasti piilotan maton alle, mutta päällimmäinen fiilis on että jes!  Vihdoin!

Siinä on nyt paikka pinnasängylle.

Tarttis sitten keksiä, että maalataanko vai tapetoidaanko vai laitetaanko kenties seinään sitä raakalautaa.  Ideoitahan on ehtinyt keksiä tässä parin vuoden ajan kun homma on ollut mielessä. Luultavasti mennään helpoimman ja edullisimman kautta (maali), koska minusta ei ole oikein mihinkään muuhun kuin vetelemään nokosia ja keksimään näitä projekteja. 

Vaikka saahan sitä haaveilla, kyllä minä jo kolme näytepalaa tilasin Sandbergilta.

- Tosin keittiöön.  Ehdin jo sinnekin vähän suunnitella.
(Olohuoneen tapettikin on ihan nuhjuinen ja palkeenkielillä...)

Hups.

1.12.2015

Joulukuu!



Se on sitten joulukuu!  Tänään ei kyllä tunnu siltä, joulufiilis piileksii.  Siispä feikkaan.  Otetaan yksi kuva viikon takaa, jolloin oli vielä lunta ja valoa ja utuinen tunnelma.  Ah, miten nättiä ja valkoista ja semmosta blogikelpoista.  

Ja koska ulkona on viime päivät ollut pimeää, märkää ja harmaata,  otetaan toinen kuva vielä vähän kauempaa, vuodelta 2014 -  eikös olekin ihana talvinen lumisade?  Täydellinen! Just tuommoisia megaisoja lumituprakkeita pitäisi kalenterin mukaan tälläkin hetkellä leijailla taivaalta, mutta eipä näy.  Kuvan ottohetkellä mielen valtasi oitis mukavan lämmin joulutunnelma, muistan sen niin selvästi...  Senkin muistan selvästi, etten ollut asiasta yhtään iloinen sillä sattui olemaan toukokuun alku ja mielessä pitkä kuuma kesä eikä mikään ratiritiralla...

Että kovin on hankalaa palvella ihmisen säätoiveita, välillä menee pakostakin pieleen.  

Vaikka joulufiilikset on ehkä vuodenaikaan nähden vähän alhaiset, on tämmöinen innokas tonttu kuitenkin ihan vahingossa hoitanut hommansa mallikkaasti.  Kaikki lahjat on hankittu paria lukuunottamatta, piparitaikinaa on ostettu pakastimeen ja torttujakin tehty yksi satsi.  Lanttulaatikkoa olen syönyt jo kolme rasiallista ja neljäs odottaa jääkaapissa.  (Saarioisen loota voittaa Atrian mauttoman version, jos minulta kysytään). 

Aamulla avasin jo kolmannen luukun kalenterista (kiitos, partiolaiset, niistä kahdesta ekstraluukusta, joita lapset suklaakalentereineen kadehtii!) ja muutamat joulukoristeet on laitettu esille. 

Kuulin huhun, että joulukuusikin on jo käyty hakemassa!

Eiköhän ne tip tap -tasot tästä pikkuhiljaa lähde nousuun.
 

30.11.2015

Listan tsekkausta

kampaus, tarinan runko ja talviset synttäriviirit

Syksyn aikana on jäänyt monta hommaa taka-alalle.  Osaan jo itseäni sen verran, että tiedän milloin kannattaa rajata tekemisiään.  Että kun nyt ollaan raskaana, eikä ihan nuoria enää (no ollaanpas sentään!), niin kaikkea ei jaksa.  Tavoitteena oli hoitaa koulusta ensimmäinen kokonaisuus ja jaksaa tehdä ne muutamat työvuorot koulun ja työharjoittelun loppuun asti.  Jaksoin!

Karsin kotityöt, mikä ei ollut vaikeaa ollenkaan. Karsin blogipäivitystahdista - tai luulin karsivani, mutta huomasin, että tahti on aina ollut suunnilleen sama.  Paljon on kyllä bloggaamisen arvoista jäänyt julkaisematta, mutta ehkä selviämme tästä ehjinä ihmisinä.  Karsin muunkin kirjoittamisen, eikä tässä olisi edes pystynyt keskittymään mihinkään tarinointeihin kun piti ajatella vaikka mitä muuta.

Pari ekaa viikkoa kotona menikin sitten kotihommissa.  Kerrankin voin sanoa, että meillä on kaikki komerot kuulkaa siivottu jouluksi - vaikkakin ihan muista kuin jouluisista syistä.  Päsyynä kai pesänrakennushormonit, jotka päätti että nyt ei riitä mikään muu kuin totaaliraivaus. Tuntuu aika kivalle, mutta en kyllä jaksa ottaa tavaksi. 

Kuopuksen synttärit juhlittiin loppuviikosta pariin kertaan, ja eilen päätin että seuraavaksi on kirjoittamisen vuoro.  Tällä lailla ihan vallan järjestelmällisesti tsekkaan listalta niitä karsittuja hommia vielä kun kykenen.  Vauvahan saattaa vaatia vaikka huomiota sillä tavalla etten voikaan koko päivää istua koneella naputtelemassa. 

Ja jossain aivopoimujen sopukassa oli ihan salaa muodostunut  tarinakin. Kävi niin, että kun aloin runkoa kirjoittamaan ulos,  yllätyin itsekin.  Jaa että näinkö tää meneekin? Oho.  Oli ihan hauska tunne. 

Tämä viikko on nyt sitten ihan näillä puheilla varattu sille naputtelulle.  Istun ja työstän runkoa lopulliseen muotoon niin paljon kuin pystyn. Helposti hankalaksi heittäytyvä ranne on kyllä jo eilisestä kipeä, mutta menköön nyt samaan syssyyn.  Rinkeli kakkonen siis edistyy!

Näissä merkeissä uusi viikko käyntiin.

Ai niin, tein aamulla pinterest -kampauksen.  Kun on nyt tätä aikaa ja näin.

24.11.2015

Nuppi

 Puunuppi on trendikäs.

Hassuja juttuja nämä trendi- ja designasiat. Että oikeasti jossain joku päättää mikä on muotia viiden vuoden päästä ja sitten niin käy.  Tai että viisi puista nuppia voi maksaa satasen jos sattuvat olemaan disainia. Ihan vähän harmittaa etten osaa sorvata, voisi tuoda markkinoille halvemmat versiot puunupeista.  

Tai siis hetkinen.  Semmoisiahan on toki jo olemassa, ollut kauan ennen kuin joku keksi tehdä niistä designversiot. Niitä löytyy joka rautakaupasta ja kaikenkokoisina. Haluaisinkin tässä käyttää mahdollisuuden hyväkseni ja kiittää trendinluojatahoja sekä tuotesuunnittelijoita tekemästänne työstä - ja sisustusbloggareita myös!   Ilman teitä tuskin olisin tuntenut olevani snadisti trendikäs kun ostin tyttären komeroon puiset nupit.  (2,90€ kahden kappaleen pussi).

Mistähän tykätään viiden vuoden päästä?  






22.11.2015

Viikolla



Kuulostaa niin mukavan rauhalliselta ajatus siitä, että jää vaan kotiin.  Mutta ei se ihan niin mene.  

Ensinnäkin, juutuin pariksi päiväksi Bosniaan.  Luin Srebrenicasta, vankileireistä, raakuuksista ja sotarikollisten oikeudenkäynneistä.  Ei ollut ihan kevyin olo. Muistin taas miksi minusta ei tullut elisabethrehniä tai helenarantaa. Tein sitten sen mikä oli pakko: kiskoin itseni tähän päivään, pistin uutiset boikottiin ja aloin hoitaa paperihommia.   

Viidelle eri taholle on nyt selvitetty äitiysloman alku (10.12), sairasloma ennen sitä ja opintojen keskeyttäminen.  Voipi olla, että papereita saa selvitellä vielä pariin kertaan, kun esimerkiksi kassa aikoi maksaa päivärahani Kelan sairaspäivärahapäätöksen perusteella, ja Kela taas ilmoitti, että tekee sairaspäivärahapäätöksensä jahka kassa on ensin toimittanut omat laskelmansa.  Jaahas, niinpä niin.

Vielä pitäisi selvitellä auton paperit, sillä mies löysi ostajan rakkaalle punaiselle romulleni. - vuodenajan huomioon ottaen tämän voi varmaan jo laskea joulun ihmeeksi.  Ei jaksaisi keskittyä yhtään.  Pää on täyttynyt ääriään myöten hajamielisyydellä.  Mikään ei nyt oikein mene jakeluun, ajatustyö on ihan naurettava... ajatus...   Yhtenä iltana unohdin jopa hetkeksi olevani raskaana ja ihmettelin kun maha tuntui niin omituiselta tuosta kylkien kohdalta. Jep.

Aloin raivata paikkaa vauvanvaatteille.  Ei ollut ihan pikku juttu.  Itseasiassa aiheesta täytyy kirjoittaa ihan oma raporttinsa.  Tässä vaiheessa voin kertoa, että projekti on jatkunut nyt neljä päivää, ja jatkunee vielä pari.  Huhheijaa. Selkä on tosi kiukkuinen, vaikka lepyttelen sitä parhaani mukaan.

Mutta:  ne vauvanvaatteet on nyt lajiteltu: pienimmät jo käyttövalmiiksi lipaston laatikoihin ja isommat koon mukaan kolmeen eri laatikkoon kaappien päälle.  Otin kuvan. 

Ja vielä viimeiseksi:  LUMI!   Ihana lumi. Meille sitä saatiin kerralla ihan kunnon kuorma, mikä on mahtavaa! Eilen aamulla mies nousi ennen minua käyttämään koiraa aamulenkillä että sain jäädä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut, piti nousta sängyn laidalle istumaan ja katselemaan ulos ikkunasta.

Ensi viikolla raivaukset loppuun, yhdet synttärit ja sitten oliskin jo joulukuu.  

Jee  :)

15.11.2015

Matkakertomus


Lastenkodin poikia

Kerran kävin Sarajevossa. 

Siitä on melkein kaksikymmentä vuotta. Olin opiskellut syksyn ja alkutalven Työväen Akatemian Kansainvälisellä linjalla esimerkiksi Balkanin ja Bosnian historiaa, kansainvälisiä suhteita, lyhyesti kieltäkin.  (Osaan sanoa vielä hvala, eli kiitos).  Vierailijoitakin kävi: maikkarin kirjeenvaihtajana toiminut Pauli Aalto-Setälä kertoi kokemuksistaan, samoin Elisabeth Rehn, mutta häntä en ollut kuuntelemassa koska pikkujoulut ja nuoruus. Harmittaa vieläkin. Joku Kevasta kertoi kehitysyhteistyöstä ja joku toinen YK:n toiminnasta. Sen sellaista. Rauhansopimus oli kirjoitettu edellisvuoden marraskuussa ja Sarajevon piiritys loppunut virallisesti muutama kuukausi sen jälkeen.

Maaliskuun alussa alkoi matka.  Lensimme Budapestiin, jossa kevät oli aluillaan, sieltä matkattiin junalla Zagrebiin, pelleiltiin ja lauleskeltiin hyteissä.  Zagrebista matka jatkui bussilla kohti Sarajevoa.  Köröttelyä kesti 9 tai 11 tuntia, eikä maisemia katsellessa pian enää laulattanut.  Ulkona näkyi talojen luurankoja, kapeilta vuoristoteiltä suistuneita autoja, kuollutta maisemaa.  Pysähdyimme kerran pitämään taukoa ja tapasimme joukon Naton sfor-sotilaita, jotka sanoivat että "hullut!" , kun kerrottiin että tässä ollaan menossa Sarajevoon.  Vähän ennen jotain isompaa paikkakuntaa bussin pysäytti pari miestä, jotka hakivat yhden matkustajista mukaansa.  Ei tietenkään selvinnyt mistä siinä oli kyse, mutta kaikki matkustajat olivat aivan hiljaa tapahtuman ajan. Katsoivat pois.

Perillä majoituimme kerrostaloon, jonka seinistä puuttui kokonaisia elementtejä. Yhden asunnon ovi oli ammuttu seulaksi ja luodinreikien läpi siilautui valoa rappukäytävään. Sieltä oli haettu poika taistelemaan, meille kerrottiin. Joku soitti kotiin ja sai kuulla että edellisenä päivänä oli tehty jonkinlainen pommi-isku (?)  melko lähellä meitä.  Olispa ollut facebook, niin asia olisi selvinnut helposti.  Mutta ei ollut edes kännyköitä.

arkipäivä

Hanoista tuli vettä aamulla ja uudestaan illalla.  Kaupunki oli säpäleinä, korjaustöitä ei vielä paljon ollut aloitettu.  Vieressä seisovan virastorakennuksen (en enää muista minkä) keskelle oli ammuttu pyöreä, laaja reikä.  Ainoa kunnossa oleva rakennus oli Holiday Inn, jossa piipahdettiin kerran kahvilla.  Lähdimme pois, kun sotilaat piirittivät sen.

Sarajevossa näin: sotilaita, panssarivaunuja, kivääreitä ja kranaattien tekemiä kuoppia jalkakäytävillä (punaisella massalla täytettyjä kutsuttiin Sarajevon ruusuiksi, niillä paikoilla oli joku kuollut).  Paljon koiria. Ihan tavallisia ihmisiä ruokaostoksilla, matkalla töihin tai kuluttamassa aikaa.  Ostin putiikista Versacen kopiokengät ja ruokapaikasta kebabin tapaista.  Pelasin naapuritalon lasten kanssa koripalloa ja näin kun kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa imppasi liimaa siinä vieressä. Vierailin lastenkodissa, jossa leikimme lasten kanssa. Kiersimme vapaaehtoisten mukana auttamassa vanhuksia kotitöissä, paitsi että oikeasti meille vain juotettiin mehua ja syötettiin keksiä, koska oltiin ulkomaisia vieraita.  Muistimme pysytellä teillä ja jalkakäytävillä, koska muualla saattoi olla miinoja. 

Ermine -nimisen pojan perhe kutsui meidät kyläilemään monta kertaa, olivat ystävällisiä ja kertoivat vanhoista hyvistä ajoista. Kerran erehdyin melkein sanomaan vastakkaisen mielipiteen Titon hallinnosta, mutta tajusin vaieta kohteliaasti kun joku pukkasi kyynärpäällä kylkeen. Ermine kertoi, kuinka hänen kaverinsa oli ammuttu vedenhakumatkalla siinä meidän koripallopaikkamme vieressä.  Sarajevon piirityksen aikana kuoli 11 000 ihmistä, sellainen oli arkea.  Joku kuoli, ja sitten piti odottaa että olisi turvallista hakea hänet pois. Joskus päiviä.

kasarmirakennus, Titon patsas ja kranaatin tekemä kuoppa

Aamuisin meidät majoittava mummo syötti meidät ja juotti jauheesta sekoitettua mehua: "vitamini, vitamini", hän hoki hymyillen.  "Hvala, puna sam", sanoin minä, ja mummo hymyili uudestaan. Amerikkalainen sotilas, joka työskenteli vapaaehtoisena ruokaa jakavalla soppakeittiöllä, oli vähän varottanut juomasta hanavettä, mutta ei siitä kieltäytyäkään kehdannut kun tarjottiin. Erminen äiti nosti kulmat kurtussa hiuksiani ja suositteli olutnaamiota jolla saisi vähän vahvemmat kutrit.   Eräs vanha nainen ihasteli ryhmän ainutta poikaa, "niin komea, oi!", katsahti minua ja lisäsi kohteliaasti, mutta ei kovin vakuuttavasti: "sinä nätti myös".  Minua nauratti.

Moni oli jo palannut sieltä mihin oli sotaa paennut.  Joku puhui ruotsia, toinen ranskaa, moni saksaa ja vanhempi väki venäjää.  Nuoret sentään englantia, mikä oli helpotus. Tapasin nuoren miehen joka oli ampunut itseään jalkaan ettei tarvitsisi lähteä sotimaan. Hänellä oli laihat kasvot ja posket kuopalla, silmät surullisen näköiset.  Muutama muu ryhmäläinen nousi raitiovaunuun ja kysyi mukanaan olevalta paikalliselta mistä saa lippuja.  Tämä avasi takkiaan ja näytti asetta siellä "tässä liput".

Käytiin Drina -joen alkulähteellä.  Sinne käveltiin komean huvila-alueen läpi, joka oli enää raunioita.  Perillä oli ruokapaikka, joutsenia ja puunrunkoon nojaamassa kokonainen vartaassa paistettu lammas.  Yhdessä pihan pöydistä istui suosittu poliitikko (?), josta tyttöjoukko otti kuvaa. Minäkin nappasin kameran, ja mies katsoi suoraan siihen.

katse kameraan

Sarajevossa oli aika paljon nieltävää,  yhtäaikaa ahdistavaa ja ihan tavallista.  Ihmisillä oli arki.  Kaikki halusivat palata normaaliin.  Ja kuitenkin samaan aikaan kaikki ne rauniot, epäluulo, kranaattien kuopat ja Drina, jonka toisella rannalla muslimit, toisella serbit.  Sinä talvena oli vaalit (vai oliko ne pidetty jo syksyllä?), ehdokkaina kansallismielisiä kaikista ryhmistä. Oli varmasti helppo vedota pelkoihin, niihin samoihin joita ruokkimalla oli saatu koko sota alkamaan.

Viivyimme vain kaksi viikkoa, mutta aika tuntui pidemmältä. Pois lähdettiin taas bussilla, tällä kertaa etelään päin.  Pysähdyimme Mostarissa, pikaisesti vain, ja muistelen, että kuski varoitti ettei kannata lähteä kauas.  Ajoimme Kroatian puolelle Dubrovnikiin.  Siellä oltiin turisteja, nautittiin kevätauringosta, katseltiin turkoosia merta ja hypeltiin aution  Hotel Libertaksen tyhjässä uima-altaassa.  Vanhan kaupungin kujat olivat täynnä kissoja ja muureilla tuli vastaan lisää sotilaita, mutta ilman aseita:  olivat lomalla hekin. 

Puissa oli mandariineja, rannalta keräsin sileitä valkoisia kiviä ja tien viereltä nättejä kotiloita, jotka alkoivat haista taskussa kun en tajunnut että niissä oli vielä asukkaat sisällä.

Automatkalla kohti Zagrebia alkoi sataa sakeasti räntää.

  Lempikuvani Sarajevosta.

14.11.2015

ihan tavallisena lauantaina



Päivä alkoi kivasti, mutta muuttui raskaaksi kun kävin lukemassa uutiset.  Ei oikein tiedä mitä tekisi, tuntuu että jotain pitäisi.     Kävin klikkaamassa itseni SPR:n kuukausilahjoittajaksi, eiköhän äitiyspäivärahastakin kymppi kuussa liikene.  Laitoin puolet kotimaan vapaaehtoistoimintaan ja toisen puolen katastrofirahastoon.   Onhan se jotain, johonkin.  

Ilahduin siitä, että facebookissa näkyi yllättävän vähän ilkkumista.  Onhan sekin jotain. 

Ajattelin, että ehkä nyt ymmärretään miksi ihmiset pakenevat.  Että kun meitä täällä Suomessa pelottaa Euroopan toisella laidalla tapahtunut hirveys, niin kuinka paljon pelottaa niitä joille tuollainen on arkea ja tapahtuu kotikadulla.

Jospa tästä seuraisi jotain muutakin kuin vastavihaa ja pelkoa?  Mutta ei kai sitäkään voi välttää.

Laitoin lapset siivoamaan huoneitaan, että saadaan taas tilaa rakentaa legoilla.  
Täytyy kirjoittaa itsearviointi eilen päättyneestä työharjoittelusta.  
Jotain syötävää pitää laittaa. Syötiin Hesen purilaista.
Käydä ehkä kaupassa ja apteekissa - vitamiinit on lopussa. 
Illalla katsotaan Jurassic World.

Päällisin puolin ihan tavallinen lauantai täällä meillä.

Mutta ei oikein tunnu siltä.

Palaan niihin kivoihin asioihin myöhemmin.

8.11.2015

Lasteni isä

Isi tulosti lapsensa.

Lasteni isä on semmoinen parrakas kalamiesnörtti, vähän perusjäyhä jos ei syvemmin tutustu, mutta silmäkulmassa on ripakopallinen pilkettä niin kuin noilla Etelä-Pohjalaisilla äijillä monesti on. Se postaa facebookkiin joskus loputtomasti huonoa 80 -luvun spandexheviä  (EDIT: korjaan: farkkuliivihevi on oikeampi termi, Iron Maiden, Anthrax, mitänäitänyton) tai vitsitestien tuloksia, mutta muuten siinä ei tällä hetkellä ole suurempaa vikaa. Parasta on, että se osaa innostua.

Siinä missä minä innostun ihan vanhanaikaisesti vessapaperirullista ja  kynillä piirtämisestä, mies näpertää (loputtomasti) läppäriään ja väsää 3D -asioita.  Esikoisen ollessa ihan pieni isi teki Blenderillä hahmoja ja pienen animaatiopätkänkin, jossa esiintyi lehmä ja kärpänen.  Nyt tytär on jo 12 (helmikuussa 13, apua!) ja isin lelut astetta järeämpiä: löytyy 3D-tulostin ja -skanneri.  Niilläpä sopii skannata vaikka jälkikasvu ja tulostaa niistä actionfiguurit.  Vähänkö hienoo!

Isillä ja lapsilla on tänään yhteinen päivä, jona kuulemma mennään isin sääntöjen mukaan.  Näin ilmoitti nuorimmainen eilen, ja kysyi sitten ovelasti isiltä josko sopisi, että katsotaan koko päivä Dr Whota (kymmenes tohtori, kausi neljä menossa).  Ja miksipäs ei.  Ulkona on harmaata, tse olen yhä flunssan väsyttämä ja mummulassakin sairastetaan, joten siirretään kyläily toiseen päivään  ja annetaan lasten vaipua isin kanssa nörttikoomaan telkkarin äärellä.  

Viettäkäähän, isit, itsenne näköistä isänpäivää!

Loppuun vielä yksi miehen 3D -uran alkuaikojen helmistä, joka pääsi viimein tulostettuun muotoon:

Pojat on outoja.

Mitäs ne sanookaan vakoista ja kansista ja valitsemisesta?

7.11.2015

Ensin syödään ja sitten vasta askarrellaan


... Paitsi jos huvittaa tehdä toisin päin. 

Imuroin vihdoin torstaina täällä alakerrassa.  Oli sen verran iso urakka sotkun syvyyteen ja flunssatilan vakavuuteen nähden, että katson aiheelliseksi mainita asiasta.  Pöydänkin siivosin, mutta tuolta se näyttää 90% ajasta. 

Sen minkä sisustususkottavuudessa häviää, hauskuudessa voittaa. Aamupalalla tai ennen sitä voi testata otusprototyyppejä.  Näperrellä voi toki muulloinkin kuin ruoka-aikoina, sillä kaikenlaista tarpeellista on aina käden udottuvilla. Ja jos ei ole, jostain päin taloa löytyy, melko varmasti lähes mitä vaan mieleen juolahtaa tarvita. Tällä hetkellä on vaarana, että askartelija tai aterioija jää pöydän toiseen päähän kasautuneiden räkäisten nenäliinojen vyöryn alle, mutta semmosta se on. (Kuvaushetkellä niistojäte oli siivottu pois).


24h puuhabuffa

satunnaisesti tarjolla myös syötävää.  
Kahdeksan istumapaikkaa, lautastilaa vaihtelevasti. 
Tervetuloa! 

*****

Päivän menu:

muusia
lihapullakastiketta
rosollia (jee, joulu!)
vessapaperirullia
liimaa
maalia
kaakaota
Aku Ankkoja 

illemmalla pannaria

*****

3.11.2015

29


On menossa viikko 29, ellen ole taas mennyt laskuissa sekaisin.  Maha on kasvanut niin kuin sillä tapana näissä tilanteissa on, ja vaikka se tuntuisi olevan pienempi kuin edellisissä raskauksissa, niin olo on hankala. 

Erityisesti on hankalaa iskias -asiat. Ovat vaivanneet koko syksyn, mutta hermokipu senkun pahenee.  Alaselkä särkee, pakarat on jumissa ja välillä vähän väliä on hankaluuksia päästä liikkeelle, erityisesti kun nousee ylös päiväkodin lilliputtikorkuiselta tuolilta.  Ja vielä erityisemmin silloin, kun keksii, että otetaanpa kuva äitin mahasta, äiti menee tähän lattialle makaamaan näin. Virhe. Tunnen syvää yhteyttä ympäri kellahtaneisiin koppakuoriaisiin ja kilpikonniin.

Hankalaa on myös väsymys.  Hemoglobiini on surkea, kuten meikäläisellä tapaa näissä tilanteissa olla.  Iltaisin väsyttää enkä jaksa muuta kuin yrittää sulatella niitä iskiaskipuja ja syödä rennietä närästykseen.  Tai suklaata muuten vaan, minkä jälkeen tarvitaan lisää rennietä. Samalla suunnittelen sitä tulevaisuutta vauvan syntymän jälkeen, jolloin äiti hommaa taas salikortin eikä enää koskaan kärsi selkäkivuista!  Tai ainakin käy säännöllisesti lenkillä.  Tai ulkoilee.  No joskus ehkä jumppaa kun on tuo mattokin. Jos jaksaa.

Ai niin, ja sitten supistaa myös.  Aijai kun on hankalaa!  

Mukavaa on vauvan liikkeet, ja se että ne muuttuvat pontevammiksi koko ajan.  Itse asiassa niin paljon pontevammiksi, että se aiheuttaa jo hankalaa oloa ja refleksihypähtelyä. Mukavaa on myös tieto siitä, että äitiysloma siintää kuukauden päässä, ja näillä kivuilla lienee syytä puhaltaa peli poikki jo tuossa parin viikon päästä kun työharjoittelujakso on paketissa.  

Mukavaa on myös vaan olla, niin paljon kuin mahdollista.  Alan selvästi käpertyä omaan vauvamaailmaani jo, en jaksaisi oikein keskittyä mihinkään suuriin suunnitelmiin (elleivät ne liity komeroremppoihin tai muuhun pesänrakennukselliisiin hankkeisiin).  Loppuraskauden introverttivaihe on selvästi alkamassa. 

Valmistautuminen vauvan tuloon on sujunut ihan tuossa sivussa. Vaunut on, turvaistuin on, vaatteita on varmasti yli tarpeen, ne odottelevat laatikoissa että jostain ilmaantuisi tilaa vauvanvaatteille (koska ei ole tullut sitä komeroremppaa mitä suunnittelin).  Pinnasänkykin on jo tiedossa, puuttuu vain itkuhälytin. Niitä varmaan myydään edelleen kaupoissa.

Ensimmäisen kuvakirjankin jo ostin, enää pitää harjoitella se överikarhea batman -ääni, että voi uskottavasti kähistä vaaville tuon viimeisen sivun repliikin. 

Että kaiken kaikkiaan oikein hyvällä mallilla ollaan, eipä tässä hätiä.

1.11.2015

Viikkokatsaus


Tällä viikolla:

- Laitoin suuhuni kauden ensimmäisen joulusuklaan.  Sitten meni ne loput puoli kiloa perässä.  (Onneksi lapset söi edes pienen osan siitä).

- Luin hölmöksi jättäneen Hallavan hevosen lisäksi goottiromanttisen kummituskirjan (koska en uskalla mennä katsomaan Crimson Peakia leffaan) ja ihanan viihdyttävän karnevaaliromanttisen Ihmeellisten asioiden museon, joka oli juuri sitä mitä kaipasin: makoisa ja aika täydellinen tarinavetoinen kirja.  Molemmissa kirjoissa muuten oli erityisen hieno miljöö.  Jälkimmäinen toimisi varmasti mahtavasti myös leffana, ja koska ensin mainitusta sellaisen on ohjannut juuri Guillermo del Toro, olen varma että se on silkkaa visuualista karkkia.   Semmoista pelottavaa goottikarkkia.

- Kaipasin lunta.

- Ostin lapsille joulukalenterit.

- Kävin katsomassa uutiskynnyksen ylittäneitä liikennevaloja, hyvin näyttivät toimivan, enkä käsittääkseni ajanut päin punaisia.

- Ajoin ensimmäistä kertaa meidän ihka oikealla tila-autolla (saatiin hankittua sellainen), ja se sammui niihin liikennevaloihin.  Olin kuitenkin tilanteen tasalla ja osasin nopsasti startata uudestaan (napista!). 

- Tykkäsin, että hyvä auto. Mukavan tuntuinen ajettava. Kyllä se kytkintuntuma sieltä sitten alkaa löytymään.  Ja vaihdekeppi (se oli ihan hassussa paikassa).  Ja käsijarru (väärällä puolella, ja pelkkä semmoinen napin tapainen). Sumuvalot jo osasinkin laittaa päälle.  (Piti kyllä tehdä jotain ihan muuta).

- Kaipasin vanhaa kameraani ja katselin Rajalan tarjouksia.  Toivoin että pankkitilillä olisi kamerarahaa, mutta ei siellä ole.

- En imuroinut, koska arvioin hyötyväni enemmän levosta ja lukemisesta.  Ja suklaasta. Tämä oli ihan oikea päätös närästyksestä huolimatta.

- En laittanut kertaakaan jalkaan valkoisia sukkia, koska en imuroinut myöskään edellisellä viikolla.

- Ripustin työhuoneen ikkunoihin verhot jottei aamuaurinko häikäisisi (niinä aamuina kun se jaksaa paistaa, kuten tänään) ja jottei illan pimennyttyä tarvitse istua valaistussa vitriinissä.    

- Tähän viikon päätteeksi ajattelin tehdä puolisen tuntia jotain, mikä vaatii mahdollisimman vähän tekemistä.  

Aika hyvä viikko.

31.10.2015

Surrealistista suomiproosaa

Ei ihan perus.

Kirjamessujen jälkihuuruissa löysin kirjastosta neljä pitkästä aikaa kiinnostusta herättelevää kirjaa.  Tämä Tuomo Jäntin esikoinen on niistä yksi.  Takakannen teksti oli sellainen, etten malttanut odottaa lukemista!

"En enää voinut olla varma 
oliko se siellä. Hengitys jatkui aikansa, 
eikä oikeastaan ollut hengitys ollenkaan.
Muuttui ensin pusikossa kohahtavaksi tuuleksi, 
sitten muistutti heinäsirkkoja, 
joiden ääni tuntui vieraalta 
niin monen vuoden jälkeen."

Kutkuttavaa, eikös?  Tarina etenee takaperoisin aikaharppauksin alkaen vuodesta 2019, kun Roni saa puhelun päiväkodista.  Jotain on tapahtunut, mutta mitä?   Todellisuuden rajoja venytellään, liikutaan scifin maastossa ja hipaistaan jotain salaliitolta tuntuvaa.  Paetaan, päästään jyvälle jostain ja sitten lukija jätetään Ronin ja tytär Siljan tarinan suhteen kylmästi roikkumaan.

Tästä eteenpäin kirjan sävy muuttuu.  Läpi kirjan leijuva uhka tai paine ei tule enää ulkopuolelta vaan kolmen suvun sisältä.  Hypätään ajassa vuoteen 2001, jolloin Ronin äidin miesystävä katoaa jäljettömiin. Vuosikymmeniä aiemmin Johannes surmaa vaimonsa, toisessa ajassa tapahtuu toinenkin murha, joku kurkottaa rajan takaa, toinen rajan taakse.  Joku syntyy, joku kuolee, ja kaikki tarjoillaan lukijalle paksun verhon läpi. Tarina etenee ja pakenee vaihdellen kulmia eri henkilöiden kautta, asioita tapahtuu tai kuvitellaan tapahtuvaksi.

Odotin salaperäistä tarinaa, ja sellaisen todella sain. Mutta ehkä liika on liikaa. Yhdeksänkymmentä vuotta ja tusina ihmiskohtaloa on aika paljon käsiteltäväksi vajaan kolmensadan sivun aikana, etenkin kun itse koin tyylilajin - tai lähinnä sen annostelun - raskaaksi.  Jäi tunne, että tarina olisi ollut loistelias jos surrealistisia elementtejä olisi vähän säästelty ja astuttu hieman etäämmälle hahmojen pään sisäisistä maailmoista.  Tarina olisi avautunut selkeämmin ja hahmot tulleet kokonaisimmiksi.  Nyt tunnustan, että tipuin välillä kärryiltä, mitä ei satu kauhean usein. 

Vähiten pidin kirjan ensimmäisestä vähän irralliseksi jäävästä osiosta ja sen scifi -viboista, vastaavasti eniten pidin Matildan ympärille kietoutuvasta kirjan loppuosasta.  En voi olla miettimättä millainen tarinasta olisi tullut, jos sitä olisi höystetty enemmän kaurismäkeläisellä suomirealismilla ja vähemmän murakamimaisella surrealismilla.  Mutta toisaalta Jäntti pitää tyylinsä läpi kirjan, ja ansaitsee siitä hatunnoston.  Kerronta on parhaimmillaan ja tasapainoisimmillaan kouraisevaa:

" Terävä pistos iski simien väliin syvälle. aina siinä samalla portaalla. Väittävät ettei kummituksia ole, mutta siinä kuolemansa kohdalla Heikki minuun aina tarttui...

... Seisoin siinä selkä kohti portaikkoa, jossa Heikki edelleen roikkui.  Suljin silmät.  Lautojen raoista valuva ilma oli hengitys, pimeydessä näkyi kauniita värejä ja tuttuja ääniä. Talo tuoksui elokuulle.  Tiesin puun tuoksusta mitä kuukautta elettiin, sen oppi kun vietti vuosikymmenet samojen seinien sisällä."

Kovin paljon enempää en halua kirjan sisällöstä paljastaa, sillä suosittelen lukemaan, vaikkei tämä minulle aivan täysosuma ollutkaan. Ei mikään perusromsku tämä Talven hallava hevonen.  Sopii hyvin Halloween -viikonloppuun, ja jää todellakin ajatuksiin kummittelemaan! 

**1/2

27.10.2015

Ruskaturisti



Messureissulta tarttui kirjojen lisäksi mukaan myös matkamuistoja.  Voin kertoa, että ruska täällä Pohjois-Pohjanmaalla ohitettiin aika vaatimattomasti. Kelit kyllä suosivat ja auringonpaistetta riitti, mutta puiden lehdet tipahtivat vähän liian nopeasti ja vähän liian vaatimattoman värisinä, että olisi oikein jaksanut asiaa hehkuttaa.  Mutta ei hätää, kirjamessut osuivat keskelle kauneinta urbaania ruska-aikaa Helsingissä.  Näpsin muina ruskaturisteina kännykuvia ihanan keltaisista vaahteroista ja kahlasin kävelyteiden reunamille kasaantuneissa  lehdissä silläkin uhalla, että osuisin koirankakkaan (en osunut).   Ihastelin hevoskastanjan valtavia hienon värisiä lehtiä ja etsin maasta vielä ehjiä piikkikuoria ja tammen alta terhoja, jotka eivät näillä leveysasteilla jaksa kehittyä laisinkaan.

Matkalaukut olivat jo tupaten täynnä kirjoja ja muuta kampetta, mutta vielä mahtui kourallinen pähkylöitä ja yksi sormet ristissä vaatteiden päälle hellästi aseteltu hevoskastanjan lehti.  Sen kunto piti tarkistaa kotona ensimmäisenä.  

Ehjä oli.

Onnistunut reissu.

24.10.2015

Kirjamessuilua

 Sain kuvan Litmasesta (ympyröity yläkuvassa), ja Paleface lauloi.

Kirjamessuilta iltaa.  Tunnollisena (köh) bloggaajana varustauduin päivään ottamalla mukaan kameran, jotta saisin huikeita kuvia kattavaa messupäivitystä varten.  Kuvia on noin yhdeksän ja niissä esiintyvät yllä näkyvät asiat: Paleface, partakirja ja Jari Litmasen signeerausjono (joka oli ihan hillitön).   


- Bongasin mm:
           Sofi oksasen tukan
           Jari Litmasen kaukaa
           Kauko Röyhkän
           Tommi Korpelan
           Kari Hotakaisen, joka jakoi halauksia (tai tapasi jonkun tuttunsa just silloin kun katsoin)
           Jari Sarasvuon
           Roope Lipastin
           Leena Lehtolaisen
           Alivaltiosihteerin pojat
           Mörön
           Jörn Donnerin
           ja vaikka ketä,
           mutta en Tatua ja Patua, joiden kanssa olisin halunnut yhteiskuvan.

Etukäteen jännitin sitä, että kuinka paljon jännitän omaa pikku haastistani, mutta en sitten jännittänytkään yhtään, mikä oli kiva.  Sisko kannusti yleisönä ja muutama satunnainen ohikulkijakin hetkeksi pysähtyi kuuntelemaan - tai ehkä ne vaan tarkisti kännykästä viestit siinä kohtaa.  Rankkaa olla tämmöinen julkkis ;)

En uskalla laskea kuinka monta kirjaa ostin.  Sen verran, että niiden raahaaminen hotellille sai aikaan surkeaa ruikutusta.  MIKSI kirjakauppojen paperikasseissa on aina ne ohuet, sormiin pureutuvat kahvat?? Nimimerkki auts.  Koitan yön aikana keksiä sen taian, jolla saan sata kiloa kirjoja ja kaikki muut kamat junaan ilman kärsimyksiä.

Vinkkinä ja muistutuksena itselle tulevaisuutta varten: kun menet kirjamessuille, varaa mukaan tyhjä reppu, tai vielä parempaa, semmoinen perässä vedettävä ostoskärry.  Jalkaan ergonomisimmat kengät mitä eteisestä löytyy.  Ei kestä kiittää. 

Messusaaliista oma postaus sitten myöhemmin.  Nyt siirryn lukemaan jotain hyvää!

19.10.2015

Supertiina


Se tapahtuu viimein: minusta on tulossa supersankari!  Muutos lienee vasta aluillaan, mutta yliaistit ovat alkaneet kehittyä.  Ihmettelin ensin muutamia päiviä miten voin jatkuvasti kuulla pesukoneen linkousääntä kun en edes ole pesemässä pyykkiä, mutta sitten hokasin: kuulen sydänääniä!   Tähän temppuun kykenee vain oikea korvani, jossa nyt vähän väliä suihkii sydänäänien syke.  Niin kehittyneellä tasolla en ole, että kykenisin kertomaan ovatko ne omiani vaiko vauvan, mutta jännä juttu kuitenkin.

Sikäli tietysti sääli, että tämä ensimmäinen kyky on näin sisäänpäinsuuntautunut. Ei tällä varsinaisesti mitään timanttiryöstöä estetä, mutta ehkä olen sitten tämmöinen vähän introvertti supersankari. Meitäkin tarvitaan. Teen niin kuin jo Pokahontaksen mummu neuvoi ja kuuntelen sydäntäni.

Sama  korva on muuten  aiemminkin osoittanut  erityiskykyjä:  miehen kuorsatessa tietyllä tasolla alkaa tärykalvo
t o d e l l a   ärsyttävästi  läpättää korisijan sisäänhengityksen tahdissa.  Koita siinä sitten nukahtaa kun vierestä kuuluu KRRRROOOOOOOOH   ja korvassa tupsuttaa ja tärisee.  Herättää keskivaikeita aggression tunteita semmoinen.  

Aamuisella neuvolakäynnillä kysyin tädiltä mitä tämä tämmöinen kyky voisi merkitä - ajattelin tietysti vetäväni pisteet lapsen ja äidin vuorovaikutuksessa jo näin ennen syntymää - mutta täti kysyikin tyynesti, että jaa, onko korva ehkä tukossa?   Ohitan tämän tylsyyden ja etsin netistä jonkun meihin raskaana oleviin supersankareihin erikoistuneen henkilön. 

Sitten jään odottelemaan seuraavaa kykyä. 

Olispa se salamaa nopeampi näyttösuunnitelmanteko. 

Tai kyky syödä rajattomasti suklaata niin ettei naamaan ilmestyisi yhtään näppyä.

17.10.2015

Kirjamessuille!




Huomio huomio!  Helsingin kirjamessut starttaavat torstaina, ja mukana ollaan myös Anne ja minä Sirkus Rinkelin merkeissä!  Jos haluat tulla kuuntelemaan pienimuotoisia haastiksia - tai muuten vaan kurkkimaan minkä näköisiä naisia ollaan, meidät löytää Robustoksen, Osuuskumman, Reunan ja Haamu-kustannuksen yhteisosastola 6e138 seuraavasti:   

To 22.10  klo 11.30  (Anne)
La 24.10  klo 16.00  (Tiina ja Anne) 

Osasto löytyy Eteläisen sisäänkäynnin päästä, samasta kulmasta 
Helsinki cafén,  viininurkan ja Katri Vala -lavan kanssa.  

Odottelen ensi viikonloppua innolla ja jännityksellä, hsuska päästä näkemään mikä fiilis messuilla on.  Toivelistalla on tietysti muutama kirja, joiden hankkimista olen suunnitellut (uusi Kate Beaton etunenässä), lisäksi olen ajatellut katsella erityisesti lasten kirjoja sillä silmällä.  Saa nähdä kestääkö messukunto, olen liikkeellä kirjahullun siskoni kanssa joten oletuksena on kaiken mahdollisen ajan viettäminen kirjojen keskellä (heh).  Jännityksellä seuraan mihin suuntaan kammottava yskä ja kuumetauti kehittyy viikon aikana, onneksi on syysloma ja aion ainakin yrittää levätä ennen messureissua.

Onko joku tulossa kirjamessuille?  Vinkkejä ensikertalaiselle?

11.10.2015

Villit päivät, sekopäiset yöt


Työhuoneessa kaikki käsillä hiekkapaperista ja maalipurkeista lähtien. 
Pyykitkin odottaa kaappeihin pääsyä niin nätisti.   
Tähtivalo luo tunnelmaa.
Tää on kuulkaa ihan hyvä näin.

Tupsautti sitten pakkaskelit!   Talvitakin vetoketju menee vielä kiinni just ja just, mutta jahka talvi etenee pidemmälle on pärjättävä puunkantotakilla.  Se ei ole järin nätti, mutta tarpeeksi tilava pyöristyvälle vatsalle, joten kelpaa aivan hyvin yhden talvikauden ajan.  Kuuraisia aamuja on ollut kiva ihastella, samoin kuin niitä upeita revontulia.  Meidänkin talon ylle levisi valtava vihreä tulisiipi joka loimusi niin komeasti ettei yhtään haitannut vaikka nenä vähän meni kohmeeseen siinä taivaalle tuijotellessa.

Minulle nämä kelit passaa.  Kävin ostamassa glögiä ja ripustin tähtivalot ikkunoihin.  Loikoilin sohvalla hämärässä ja mietin muun muassa sitä, etten pääse millään tähän Konmari -villitykseen kiinni. Jossain ehdin aivan vastakin törmätä organisoinnin hehkutukseen, mutta ei iske, ei sitten yhtään. Ei minulla ole paljoakaan poisheitettävää jos kassillisesta paperitähtiäkin tulee suorastaan euforinen olo.  Joo, onhan se hyvä välillä vähän karsia turhaa rompetta, mutta sallikaa mun sanoa, että ajatuskin sukkien rullaamisesta tai paitopinojen asettelusta kyljelleen ei ole mitään muuta kuin hyvä sketsi - ja ilmeisen hyvä bisnes. Tässä talossa on hyvä jos puhtaat pyykit ehtii jossain muodossa kaappiin viikon sisällä siitä kun ne on kuivuneet telineellä. (Vieläpä paraatipaikalla työhuoneessa!)  Ollaan siis ihan rehellisesti laiskanpuoleisia, mutta tyytyväisiä.

Pakko kyllä paljastaa, että jossain kohtaa tasapaino taitaa heittää.  Sen huomaa unista.  Olen ollut jo toista viikkoa sodassa joka yö, mikä ei ihan kauhean rentouttavaa ole kuten voitte varmaan kuvitella.  Viime yö meni täysin överiksi kun luotisateen lisäksi henkeä uhkasi valtoimenaan rymistelleet dinosaurukset - tietenkin!   Heräsinkin välillä ja mietin, että nyt, Tiina, jotain rajaa.  Sitten vaivuin uneen uudestaan ja olin taas kauhusta kankeana kun teerexit hönki kasvoille ja tarkka-ampujat vaani kivenkoloissa.

Syypää sekopäisiin uniin tuskin löytyy sotkuisesta sukkalaatikosta.  Nyt on vaan niin, että tämä kroppa on aika väsynyt ja kaipaa villinä vilistävien päivien ja tekemistä odottavien koulutehtävien vastapainoksi oikein leppoisia vaakatasossa vietettyjä iltoja.  Unikaaos yrittää sanoa, että nyt lisää glögiä mukiin, jalat ylös ja kirja kouraan. Ja jos ei hienovaraiset dinosaurusviestit mene perille, kroppa järjestää pakkostopin niin kuin se teki tänä aamuna:  iskiaskivut juilivat siihen malliin pakarasta pohkeeseen, ettei oikein muuta voinut kuin kinkata sohvalle, missä lepäilin tehokkaana myttynä pari tuntia.  Teki ihan hyvää näin viikon ainoana vapaapäivänä!

Että kyllä minä tottelen kun tarpeeksi painokkaasti käsketään.  Ainakin tuolla vatsanahan alla on yksi joka pitää liikettä yllä. Vaikka minä makaisin aloillani niin maha pomppii jo melko näyttävästi vauvan potkujen mukana.  Eiköhän se riitä liikunnaksi tähän kohtaan elämää.

Seuraavaksi ohjelmassa se glögimukin täyttö ja sitten valitaan hyllystä kirja.


PS: Jos tuo KonMari on ihan outo juttu, niin lukekaa siskon viimekeväinen postaus kirjasta.   Joillekin passaa, toisille ei.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...