5.12.2016

 mummun ja papan joulukirkossa lienee tarvetta sähkömiehelle?

Ihanaa, joulukuu on täällä!

Alkusyksyllä olin ihan vuorenvarma, että tänä vuonna sen toteutan: tiiviin postaussarjan, jossa jaan kaikki parhaat lahjaideat (mulla on ihan parhaita ideoita joskus!), ja joulukuussa lanseeraan joulukalenterin!  Kyllä!  Tein mielessäni luetteloita niistä kivoista lahjaideoista ja joulukalenterin luukkujen aiheet kirjoitin ylös jo syyskuussa.  Mieletön omistautuminen ja tekemisen meininki!

Piirsin ekan luukunkin valmiiksi ihan siltä istumalta, ja myhäilin omalle tehokkuudelle ja ajoissa olemiselle ja... niin.  No, siihenhän sekin homma sitten jäi. On menty ihan vallan jonkun muun ehdoilla kuin äidin joulukalenteri- ja blogisuunnitelmien mukaan.

Päivät ne vaan tiptappeilee eteenpäin ilman, että ehdin blogiin tai oikein mihinkään muuallekin ja iltaisin mietin, että mitäs minä tänään teinkään.  Tosin juuri tänä nimenomaisena päivänä voin sen kyllä kertoa jo tässä vaiheessa päivää: olen tuijotellut aamusta asti vessanpönttöön, koska sepä lakkasi vetämästä.  Soitin vesilaitokselle, laitoin lapset evakkoon mummulaan, kävin kirjastossa pissalla ja palauttamassa kirjat ja tulin takaisin tuijottelemaan vessanpönttöön.  Ei ihan sitä mitä suunnittelin!

Kompensoin tilannetta soittamalla joululevyä tosi lujaa ja käärimällä pari pakettia.  Eikä sitäpaitsi pidä täysin väheksyä tätä viemäritilannetta, koska muistin ihan oikein, että jossain päin maailmaa (Kataloniassa), on jouluperinne nimeltä joulukakka. Että jos oikein piparinmakuisten linssien läpi katselee, niin tässähän on omalla tavalla vain toteutettu kansainvälistä jouluperinnettä! Feliz navidad vaan sitten kaikille.

Paitsi että normivauva-arjen kanssa on täydet päivät, olen ottanut työn alle yhden joulukirkon entisöinnin.  Se on kartonkia, siinä on soittorasia joka plimputtaa vähän naksutellen että jouluyö juhlayö, sen silkkipaperi-ikkunat on joskus olleet punaiset, eivätkä sisätiloihin joskus erittäin vakuuttavasti asennetut sähkövalot taida saada palotarkastajan hyväksyntää.  Toisaalta se on kovasti sympaattinen juuri noin, enkä ole ihan varma raaskinko tehdä sille yhtään mitään.

Että siis.  On tässä monenlaista menoa, joten tänne blogiin en luultavasti monta kertaa ennen joulua ehdi.  Mutta instassa pyörii kuin pyöriikin Kuplan joulukalenteri (ei se, jota alunperin suunnittelin, vaan semmoinen johon voin vedota niin että saan itselleni joka päivä aikaa piirtelyyn), ja Sirkus Rinkelin sivulla on toinen.  Onhan näissä jo tekemistä!

Nyt lähden kuulkaa vetämään vessan ihan siitä ilosta, että se sen taas tekee, ja sitten köröttelen hakemaan sen jälkikasvun kotiin. Tarkistuskaivon päälle on kolattu läjä lunta ettei se jäätyisi ensi yöksi povatussa pakkasessa, toivon että se riittää.  Pysyn hyvin tyytyväisenä jos minun ei tarvitse sinne enää ikinä kurkistaa.

Hauskaa tip tappia, vetäviä viemäreitä ja helposti kihartuvia lahjanaruja ihan kaikille!

24.11.2016

Suklaata en kadu.

Päivän positiivisin: lumipyry!

Viime viikot ei ole olleet kovin kevyitä kulkea. Olen väsynyt äiti. Väinön suuhun on tupsahdellut isoja hassuja hampaita, jalkoihin iskenyt ikivipinä ja asiaa pojalla tuntuu olevan ihan koko ajan. Kaikki tämä on tietysti ihanaa!  Ihan hirveän ihanaa!  Harmi vaan, että kaikki tämä on tullut myös öihin ja katkoo meidän unia ihan jatkuvasti.  Väinö ei tästä väsy, se jaksaa kyllä vipeltää ja höpöttää ja olla ihana, mutta äidillä on ollut vähän vaikeampaa, etenkin tuon viimeisen kohdan kanssa.

Väsymyksessä pahinta on se, kuinka se nakertaa pikkuhiljaa suojakuoren ympäriltä pois ja hajottaa suodatusjärjestelmän, joka normaalisti auttaa ottamaan etäisyyttä sellaisiin asioihin joille ei mitään voi. Se on monimutkainen järjestelmä, jonka tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on mennyttä. Sitä ei jaksa ylläpitää pätkissä torkutuilla unilla ja olemattomalla omalla ajalla.  Niinpä kaikki, ihan kaikki negatiivinen pääsee iholle pistelemään. Uutisten lukeminen on ihan hirveää, usein joku otsikko saa itkun partaalle tai sen yli. Jos erehtyy lukemaan kommentin ihan mitä asiaa tahansa käsittelevään artikkelin "keskustelupalstasta", menettää taas hivenen uskoa ihmiskuntaan.  Toivottavasti tulevaisuuden arkeologit saavat tutkittavakseen muutakin materiaalia kuin Facebook-päivityksiä ja Ilta-Sanomien keskustelupalstan antia.  

Onneksi jokaiseen päivään mahtuu aina paljon kivoja asioitakin, sellaisia jotka sitten toivottavasti muistaa paremmin kuin tämän tylsän väsyn. Ja onneksi ihan kamalan inhottavan nahkeita ja latistavia päiviä ei ole ihan niin paljon kuin tavallisen sumuisia. Maanantaina nukahdin idyllisesti tähän nojatuoliin Väinön kanssa, se oli mukavaa. Herättiin siihen kun hellalla porkkanat ja perunat kärysi iloisesti sihisten paksun mustan laavan päällä.  Se haju ei meinannut lähteä sitten millään.  Kattilan sain raavittua puhtaaksi iltaan mennessä niin että kerkesin vielä kaurapuurotkin keittämään pohjaan saman päivän aikana. Hyvä minä! Eilen Väinölle nousi kuume ja tänään kun yritin päästä autosta ulos, kahva katkesi ja jäi käteen.

Autossa on aika hankala ominaisuus se, jos kuskin ovesta ei pääse ulos - tai parhaassa tapauksessa sisäänkään. Kyläläiset voikin alkaa ABC:n ikkunasta käsin tekemään veikkauksia, että pääseekö rouva kauppareissulla autoon omasta ovesta vai pitääkö kömpiä takapenkin kautta! Jännitystä elämään.

Katselin tässä juuri kaikessa rauhassa viimeisen pätkän (vauva-arki pätkii leffatkin, rankkaa) Edith Piaf -leffasta La vie en Rose. Edithillä vasta rankkaa oli. Leffakin tuli iholle, mutta ei se mitään, sillä oli lupa. Dramaattisesti rakennettu loppu pisti ihailemaan luopumisen asennetta.  Elokuvan Edith teki kuolemaa ja lauloi että mitään en kadu ja minä mietin, että noin minäkin haluan sitten mennä. Ajatellen, että se oli siinä, kivaa oli paitsi silloin kun ei ollut, mutta minäpä tästä nyt siirryn eteenpäin. Juuri tällä hetkellä sellainen olotila kuulostaa ihanalta!  Siis ei kuoleminen, jestas, älkääpä huolestuko siellä, vaan se, ettei mikään kaduttaisi tai aiheuttaisi mielipahaa.  Olis vaan. Tyytyväinen. Ja jatkaisi eteenpäin.

Sitten muistin, että tuolla laatikossa on pieni purkki vihreää kalkkimaalia, ja ajattelin että voisin tässä iltani iloksi maalata yhdet kehykset. Koska tulipahan nyt vaan mieleen, eikä näillä unenpuutosaivoilla kauhean kauaa kykene syviä miettimään ennen kuin harhautuu ajattelemaan jotain ihan muuta. On sinne kuolinvuoteellekin vielä matkaa, että vois nyt pyrkiä siihen mitään en kadu -olotilaan vaikka sitä kautta, että ei tätä torstai eikun keskiviikkoiltaa nyt ihan kokonaan käyttäisi miettien sitä, miten paljon idiootteja maailmaan mahtuu. 

Ja pidemmällä tähtäimellä voi olla viisaampaa jättää ne kommentit sieltä artikkelien lopusta lukematta, koska siinä on teko, jota kyllä takuuvarmasti saa katua ihan joka kerta.

Kyllä tämä tästä. Tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi.  Tottakai tiedän.  Sen tietäminen jopa melkein helpottaa. Väinö saa suunsa täyteen hampaita, oppii sanomaan mihin sattuu tai mikä vaivaa, ja yöt rauhoittuvat (toivottavasti!) jossain vaiheessa. Olis tietysti ihan kiva, jos se tapahtuisi vaikka nyt heti! 

Tänään en kadu:
sitä että ostin suklaata

17.11.2016

Kärryillä?

Lapsenionkuvauksellinen.com

Väinö täällä moi! Joo, no, tässä on ollut vähän kiireitä enkä ole kerinnyt kertomaan kaikkia juttuja. Kattokaas, kun oon opetellut tässä kaikenlaista ja sitten opetellut lisää, ja huomannut että osaan semmoistakin mitä en oo edes hoksannut harjoitella!  Kattokaas esimerkiksi, kun tällä lailla minä tulen alas täältä sohvalta.  Jotenki mää vaan hokasin, että jalat menee ensin ja sitte minä niinku meen siitä perästä! 


... Tosin, jos sohva on vähän korkeempi niinku tämä meidän keittiön sohva on, niin sitten saattaa lopussa vähän horjahtaa ja lyödä nenän tuohon puiseen reunaan aika ikävästi, minkä hoksasin vähän liian myöhään. Semmonen kyllä sattuu, mutta ei se mitään, äiti ehti kuitenkin saada kivan kuvan tällei näin!  Ei se kattokaas millään ihan joka tilanteeseen enää ehdi, kummullon yleensä kovasti vauhti päällä!


Se oli tuossa toissa lauantaina kun mää hoksasin, että näitä jalkoja voi  liikutella. Vai oliko se jo sitä edellisenä?  Minä en nyt ole ihan varma, eikä äitiltä kannata kysyä kun se on vähän pihalla tällä hetkellä. Nomutta tämä jalkajuttu siis, tein sillä lailla, että toista jalkaa aina liikutin eteenpäin ja pyllähdin siitä johonkin suuntaan.  Se oli jännää, mutta otin aika varovasti kun ei se pyllähtely kovin hauskaa ole. Parin päivän päästä minua alkoi vähän tylsistyttää ja mietin että kyllä nyt jo riittää tämmönen homma. Tuumasin, että tässähän voisi ruveta kävelemään ja niinhän minä sitten tein!  Siskot ja veli oli ihan että nysse äiti kävelee!  Ja äiti sanoi siihen keittiöstä että joojoo, mutta sitten kun se ehti tulla olkkariin niin se oli kans ihan että herrajjestas, sehän kävelee!  Minä olin vaan että jeee!  Ja kävelin. 

Isi oli iltavuorossa eikä nähnyt, mutta äiti laittoi sille videon ja soitti vielä perään, että  Väinö täällä kävelee, niin isi tuli tosi nopsaan kotiin eikä edes käynyt pyörittämässä pokestoppeja kotimatkalla!


Minä tykkään minun siskoista ja veljestä. Kun ne tulee koulusta, olen tosi iloinen.  Niiden kanssa on kiva leikkiä ja myhkytä ja juoksennella ympäriinsä. Ne haluaa laittaa aina nuo palaset sillä tavalla radaksi, mutta minusta on mukavampi kun ne on irrallaan, sillä tavalla ne lentää pidemmälle. Muutenkin minusta on hirmu kiva silloin kun muukin väki on kotona, mutta siitä en tykkää jos väkeä on ihan liikaa.  Siksi me ei ihan joka viikko käydä tuolla kerhossakaan kun siellä on joskus kamalasti hulinaa ja minua alkaa vaan väsyttämään ja harmittamaan kun en oikein osaa keskittyä leikkimään siinä vilskeessä.


Minulla on tämmöinen pieni kiikkutuoli, tässä on tosi kiva istuskella vaikka jalat välillä jää jumiin vääriin paikkoihin.  Osaan jo ihan itse sitä aika lujaa kiikuttaakin!  Osaan minä myös vilkuttaa ja taputtaa, järsiä johtoja ja tanssia, soittaa nokkahuilua ja sanoa äiti ja tutti. Kerran isi huusi että missä sinä oot niin minä sille vastasin tuolta eteisestä, että tääwä!  Tykkään katsella ikkunasta autoja tiellä ja tinttejä lintulaudalla, mutta kissaa en vieläkään osaa silittää nätisti.  Minä haluaisin sen kanssakin painia samalla lailla kuin Emman kanssa, mutta se ei siitä tykkää.  Emma on kyllä hirmu kiva kaveri, tuommoinen kiltti ja karvainen. 

Ihan kohta minä täytän kymmenen kuukautta ja sitten minä varmaan opin taas lisää kaikkea hienoa. Minä en malta odottaa, eikä kyllä äitikään vaikka sen onkin vähän vaikea pysyä kärryillä!

10.11.2016

Rocketship Underpants


Voi pojat.

Kyllä en osaa kirjoittaa blogiin mitään ennen kuin totean näppäimistön välityksellä ääneen, että eihän tässä maailmassa oo mitään järkee.  Tai siis on tietenkin, mutta mihin se katosi?

Myöskin, mistä saa rakettikalsareita, tahdon sellaiset.  Joulupukki hoi?

Myöskin #2, Perustin juuri bändin nimeltä Rocketship Underpants!  Maailman paras bändinimi! Kuka lähtee messiin?

Lassi ja Leevi forever ♥

3.11.2016

Terapiamuori



Reilun pari viikoa jatkuneen ihan kamalan ankeilun, ärsytyksen, mielipahan ja yleisen alakulon jälkeen alkoi tuntua, että pinna katkeaa lopullisesti. Teki mieli sanoa, että suokaa anteeksi, äiti nyt ottaa ja menee palasiksi tähän leegokasan keskelle, kerätkää mut laatikkoon ja laittakaa hyllylle odottamaan parempia aikoja.  

Mutta sitten tartuinkin puhelimeen.  Sanoin omalle äidille, että nyt tarttis vähän omaa aikaa ja Voisko Väinö tulla hoitoon muutamaksi tunniksi että saan olla ihan vaan rauhassa.  Ja sillä tavalla sitä sitten onneksi järjestyi, omaa aikaa.  Omaa aikaa!  Parasta lääkettä mitä on olemassa siihen ettei saa tarpeeksi unta, koska lapsi tekee kaikkia maailman hampaita yhtäaikaa ja itse murehtii silmäpussit pullottaen Aleppon lapsia ja ihan kaikkia maailman ongelmia eikä kestä yhtään sitä että kaikkien mielestä niistä ei saisi murehtia.

Ajelin kotiin, nostin ompelukoneen pöydälle ja klikkasin Spotifysta joululistan soimaan. Seuraavat neljä tuntia ompelin menemään ja se oli sekä ihanaa että tehokasta. Ihan tunsin miten väsymyksen kasvattama ahdistus alkoi sulaa sitä mukaa kun muorille muotoutui kroppa, jalat, kädet ja pää. 

Ajatukset siirtyi murehtimisista pikkuhiljaa ihan muihin juttuihin. Muori alkoi rupatella omia asioitaan.  Hänellä on ollut tapahtumarikas elämä, mistä muistona on ainakin yksi käsivarrellinen tatskoja.  Punainen sydän on muistona kuumasta romanssista, jonka muori koki eräällä ranchilla Texasissa joskus viiskytluvulla, purjelaiva on muistona merillä vietetyistä vuosista ja käsivarren sisäpuolelta löytyy mm. jouluinen kuva merkkinä siitä mihin matka lopulta vei.  (Korvatunturille, sinne se vei!)   Muorilla on myös trendikkäitä tekstitatskoja, yhdessä lukee born to craft ja toisessa knit fast, die warm. Ymmärretään hyvin toisiamme, koska jaamme viehtymyksen sekä parrakkaisiin miehiin että käsitöihin. 

(Joku Norman Bates saattaisi myös ymmärtää tällaista täytetyn muorin kanssa kommunikointia, mutta on se nyt silti vähän eri asia, onhan?    aahhhahahaa olen niin hauska.)

Tällä lailla minä toimin. Kun pää käy kierroksilla tai väsy kasvaa liian syväksi kesyttää, laitan kädet hommiin ja annan mielikuvituksen viedä.  Jos olisin ompelun ja askartelun sijaan ottanut päikkärit, olisin herännyt yhtä väsyneenä ja samoissa ahdistavissa ajatuksissa kuin sinä aamuna. Onneksi osaan hoitaa itseni kuntoon, ja onneksi se kävi tällä kertaa suht helposti. Olen jatkanut kässäkuuria joka päivä ja olo sen kun paranee, vaikka peukalon päässä onkin rakkula liimapyssyn jäljilta ja sormet rei'itettynä huovutusneulalla tökkimisen takia.

Lehdistä olen lukenut, että joillekin urheilu toimii samalla tavalla.  Jännä.  Niin me ollaan erilaisia.
 
Kuinkas teillä? Millä tavalla terapoitte itseänne kun ankeuttaa?

Ja kuinka moni muu kuuntelee jo joululauluja?  ♥


19.10.2016

Askartelumania



Nyt se on taas päällä.  Ihan himmee luomisvimma joka hajaantuu niin että ei millään osaa päättää mitä tekis.  (Kaikkea! Haluan tehdä kaikkea!) Voisi maalata lisää, ja piirtää!  Tai vois tehdä tontun päitä!  Ikinä en oo tehny, mutta nyt voisin!  Kävin ostamassa cernit -massaa ja aloin kokeilemaan pään muovaamista.  Siitä tuli aika karu (Se näytti ihan Martin Clunes -karikatyyriltä! Kattokaa instasta jos ette usko), mutta päätin että katson homman loppuun ja kokeilen miltä se näyttää tukka päässä.  Valvoin puoli kahteentoista kun odottelin minipään paistumista uunissa ja sitten nostin sen yöksi jäähtymään hyllyn päälle.

Olisin halunnut tehdä tukan villahahtuvasta, mutta kaapista löytyi vain villalankaa.  Siitäkin sai kyllä kivan muhkean tukan eikä lettipäinen tyyppi näyttänytkään hassummalta.  Itse asiassa se on minusta tosi hieno!

En vaan osannut päättää, että onko se sitten tonttu vai maahinen, passais molempiin rooleihin... Saa äänestää! 

Enkä nyt malttais keskittyä kirjoittamiseen juuri tämän pidempään, koska sormet syyhyää.  Seuraavaksi haluan tehdä lisää päitä, sitten opettelen tekemään käsiä ja sen jälkeen alan kasata vartaloita!  Iik, tulee niin kivaa.  Sitä en tiedä mitä mää näillä teen, mutta ehkä se ei ole tärkeää.  Kattelen varmaaan ja muistelen, että olipa hauska noitakin tehdä.

Sen vielä sanon, että kyllä Pinterest on vaan mahtava asia.  Samoin instagram.  Ilman niitä tuskin olisin onnistunut, mutta kun sieltä katsoo hyvät vinkkikuvat siitä miten tehdään polymeerimasasta pää, niin pääsee vähän jyvälle ja haluaa kokeilla itse.  Vesiväreihinkin tartuin kun katselin instassa videoita siitä miten ne taitavat oikein tekee kuvia.  Vielä on innostumatta tuo tekstaaminen, instassa löytyy ihania videoita siitä miten ihmiset tekstaa (vai letteröi? vai meneekö se kalligrafian puolelle?) vesiväreillä, tusseilla, lehtikullalla tai pädillä....  

Niin paljon kaikkea siistiä mitä tehdä!

Voisko voittaa lotossa ja jäädä täyspäiväiseksi askartelijaksi?

Vielä pari innostunutta huutomerkkiä tähän!!

!

16.10.2016

Oma aika vs. Vauva-arki

ite tein

Tiiättekö mikä on kivaa?  Maalaaminen!  Maalaaminen on kivaa, piirtäminen on kivaa, lukeminen on kivaa ja elokuvien katsominen on kivaa!  Syys on kiva, lokakuu on kiva, kohta on joulu, sekin on kivaa!  Kivaa voisi olla myös tiskien laitto, pyykkääminen, siivoaminen ja koiran käyttäminen pissalla.

Kun minulla on oikein kivaa, vaivun tekemiseen syvälle ja unohdan syödä. Maalaan tai piirrän, luen ja remppaan, kuopsuttelen pihaa tai käytän oksasilppuria niin ettei millekään muulle ole tilaa tai tarvetta.  Siinä on hyvä, siinä tapahtuu paljon sellaistakin jota itse ei tajua.  Kädet tekevät yhtä, pään sisällä ajatus kulkee ja aivopoimujen solmuissa asioita yhdistyy ja loksahtelee vaivihkaa oikeisiin asentoihin. Sellainen oleminen on kaikista kivointa kaiken kivan historiassa. 

Mutta oi ja voi.  Semmoiselle ei ole taaperoarjessa aikaa.  Voi aika, minne katosit?  Haluan aivoni takaisin, haluan ajatella ajatuksen ja siirtää sen paperille tai tiedostokansioon ilman että söpösilmäinen kuolaava pullaposki lähettää taukoamattomia häirintäsignaalejaan! Haluan laittaa tiskit ilman että tarvitsee vahtia ehtiikö vikkelä pikkuinen käsi tarttua johonkin terävään tai tunkea posket täyteen koiranruokaa! Haluan sukeltaa uppeluksiin tekemiseen ja unohtaa kaiken ulkopuolelta tulevan.

Haluan ajaa tämän kropassa kuhisevan valmiustilan alas, istua sohvalle ja hengittää. Olla.  Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Äiti on kuin suuren suuri paperitehdas, sen pysäyttäminen pitää tehdä huolella ja antaa koneiston rullata rattaat oikeisiin kohtiin. Ei paperitehdas rentoudu sillä, että se jätetään hetkeksi yksin teekupin kanssa, ehei.  Silloin paperitehdas jää rentoutumatta, ja kun se nousee sohvalta sillä on tutka ylikierroksilla havaitsemassa avautuvia mahdollisuuksia oman hetken varastamiseen. 

Kun se tutka on pällä, ei homma oikein toimi. Äiti ei osaa keskittyä ja se häirintäsignaaleja lähettävä pullaposki vaistoaa tämän oitis. Se vahvistaa signaalejaan ja protestoi isolla äänellä. Tiedättekin ehkä miten rentouttavaa ja mukavaa on, kun yksi haluaisi (tarvitsisi!) välttämättä hetken itselleen, ja toinen tarvitsee siltä yhdeltä kaiken mahdollisen huomion.

Eilen aamulla risan yön jälkeen olo ei ollut levännyt. Pullaposki pötkötti ihan hiljaa sylissä (se ei koskaan pötkötä, mokoma ikiliikkuja!) pitkään ja nukahti sitten siihen. Se tuhisi tasaisesti ja kun se sukelsi syvemmälle uneen sen varvas nytkähti pikkuisen. Pienen tasainen paino tuntui mukavalta sylissä ja ajattelin että siinähän voisi olla vaikka koko aamun.  Paitsi että sitten tutka kytkeytyi päälle ja ilmoitti, että tässä sitä nyt olisi tarjolla! Omaa aikaa!  Vein pullaposken sänkyyn jatkamaan unia ja söin aamupalan.  Kävin aamusaunassa. Mietin, että olisko nyt sittenkin pitänyt vaan olla ja antaa pienen nukkua sylissä? Pysähtyä siihen hetkeen eikä porhaltaa seuraavaan. Vaikka oli karmea nälkä ja likainen tukka.

Pullaposki täyttää pian yhdeksän kuukautta ja äitiysloma loppuu.  Nytkö jo!  Nytkö se pitäisi muka viedä hoitoon, juuri kun se alkaa ottaa osaa asioihin, opettelee puhumaan, juttelee takaisin, osaa halata ja pussata, näyttää kiintymystä?  Nytkö, kun se tietää kenestä tykkää? Just nyt, kun se osaa vierastaa ja ikävöidä? Nauraa niin onnellisena ja syttyy ihan kuin lamppu kun sitä katsoo silmiin?

Ei!

En halua.

En vie.

Mutta vapaapäivän voisin pitää. 

13.10.2016

Sirkus Rinkelin kuulumisia

www.sirkusrinkeli.fi


Siitä on nyt puolitoista vuotta kun ensimmäinen Sirkus Rinkeli ilmestyi.  Se oli jännä paikka!  Albumin valmistelu Annen kanssa salassa oli jännää sekin, jännää ja hauskaa, ja samalla tavalla on jatkettu.  Rinkeli kakkosen tarina alkoi kehittyä jo ensimmäistä albumia tehdessä, mutta sen kirjoittaminen valmiiksi hieman venyi Väinön ja opiskelun ansiosta.  Nyt ollaan kuitenkin päästy taas piirrosvaiheeseen, ja minä saan nauttia siitä kutkuttavasta tunteesta, joka syntyy kun näkee omien ajatusten siirtyvän kuvamuotoon jonkun toisen kynän kautta!  Se vasta jännää on, jos mikä!

Uuden rinkeliseikkailun tuoman innostuksen myötä Sirkus Rinkeli on julistanut sarjishaasteen lapsille.  Kaikki 0-12 vuotiaat saavat piirtää itsensä sarjakuvasankarina ja lähettää kuvan meille. Kaikki piirrokset esitellään hahmogalleriassa, ja joukosta arvotaan yksi, joka pääsee seikkailemaan ihan oikeaan pieneen sarjakuvaan Sirkus Rinkelin väen kanssa!  Kannattaa siis osallistua!  Tarkemmat ohjeet ja ajatuksia haasteen takaa löytyy Rinkelin kotisivuilta www.sirkusrinkeli.fi

Samasta osoitteesta löytyy paljon muutakin.  Arvostelujen, lehtijuttujen ja taustatietojen lisäksi siellä aloittelee blogi siitä mitä sarjakuvan taustalla tapahtuu. Juttua tulee tekoprosessista yleisiin fiiliksiin (niitähän meillä riittää!), joten kannattaa lähteä seuraamaan Rinkeli kakkosen matkaa käsikirjoituksesta albumiksi! Toiveitakin saa ja kannattaakin esittää, mikäli joku tietty aihe tai osa-alue sarjiksen teossa kiinnostaa.

Tämä toinen Rinkelitarina jännittää ihan uudella tavalla, ensimmäistä aloitellessa meillä oli ajatuksena piirrellä ja luoda ihan vaan omaksi huviksemme, mutta tämän toisen kanssa odotan innolla, että saisimme tarinan lasten ulottuville! 

Klikatkaa siis tutustumaan Sirkus Rinkelin poppooseen, verrytelkää kynäkäsi notkeaksi ja piirrelkää paljon sarjakuvasankareita!

11.10.2016

40


Minäkin täytin pyöreitä viikonloppuna.  Meillä on äidin kanssa tasan kaksikymmentä vuotta ja yksi viikko ikäeroa, tänä vuonna ollaan yhteensä sata vuotta.  Juhlavuosi!  En järjestänyt ihan yhtä isoja kekkereitä kuin äiti, mutta hauskaa porukkaa oli silti tupa täynnä ja tunnelma korkealla. Siskolta sain lahjaksi yhden kaikkien aikojen lempikirjoistani, Malcolm Birdin vuonna 1984 julkaistun klassikkoteoksen Suuri noitatieto.  Ei ollut kirjan hehku kadonnut mihinkään näinä vuosikymmeninä!  Mieheltä sain lahjaksi viisi tupakkaa, hänen viimeisensä.  Hyvä lahja, joka olisi toki ollut vielä parempi jos ei ne tupakat olisi salaperäisesti hävinneet askista... hmm...

Työkavereilta sain pupun (!), joka onneksi osoittautui varovaisen laatikon avaamisen jälkeen vesimeloniksi. Huh! Ehdin jo päässäni hieman kirota, että kuka tuo naiselle jäniksen kysymättä ensin - olkoonkin, että jänikset on kivoja, ja naisella ollut taipumusta ottaa vastaan jäniksiä vastaan melko spontaanisti. Mut siis vesimeloni oli.  Hyvä näin!

Sisko esitti yllätysnumerona uudelleensanoittamansa biisin "ilman isoo siskoo", jonka alkuperäinen versio on sekin yhdenlainen klassikko, Toisen maanantain vuoden 1994 superhitti "Mikset tahdo olla mun kaa?"  Esitys oli huikea, sisko oli jopa hankkinut sitä varten taustanauhan itse biisinikkareilta! 

Siivoilin juhlien jäljet heti yöllä, sillä aamulla oli tiedossa jotain ihan kutkuttavan ihanaa: tyhjä talo!  Lapset mummulassa, mies töissä, sohvalla vain minä ja kuppi kuumaa teetä - siis toistan: kuumaa teetä.  Katsoin Netflixistä Sixteen Candlesin, joka oli ehkä paras leffa jonka ikinä olen yksin sunnuntaiaamuna kaikessa rauhassa katsonut.  Ihana. I H A N A !!  Lämmitin talon, lähdin hakemaan lapset kotiin ja lauloin koko matkan autossa.

Eilen maalasin oman tähtikartaston, koska näin sellaisen maalaamisesta videon instassa ja halusin kokeilla.  Yhdistelin siihen muutaman tavallaan oikean tähdistön, ja sitten muodostin ihan muina muinaisinakreikkalaisina omia kuvioitani.  Tuli aika hienoja.  Ajattelin nyt ennustaa näistä tulevaisuuteni, koska miksipä ei?

Aloitetaan tuolta oikeasta yläreunasta, siellä näkyy hahmo, joka näyttää riekkuvalta kanalta.  Se laulaa pää takakenossa nokka apposen auki, ja sen toinen koipi osoittaa riehakkaasti kohti länttä.  Se tahtoo kertoa, että jos laulattaa, pitää laulaa, ja sama koskee tanssia.  Elämässä on kovin tylsää jos ei vähän irrottele välillä, ja on suorastaan suositeltavaa olla välillä vähän nolo.

Onnellisen kanan edessä on hahmo, joka on selvästi just liukastunut johonkin ja on parhaillaan yhden jalan varassa mätkähtämässä peffalleen maahan. Tai siis universumin päälle.  Minulle huomautettiin, että hahmolta puuttuu pää.  No aivan.  Katsokaas, jos lähtee ihan päättömänä tekemään mitä tahansa, niin kyllä aika helposti käy siinä hommassa köpelösti ja peffaan tulee mustelma - peffan ollessa metafora siitä osasta ihmisolemusta, joka ottaa kolhun vastaan kun elämä vähän antaa palautetta liiasta koheltamisesta. Mikä ei tarkoita, etteikö välillä olisi ihan kohdallaan koheltaa.  Kyllä ne mustelmat aina siitä sitten  paranee!

Kartaston vasemmassa ylälaidassa on sylitähdistö, joka ojentaa käsivarsiaan kohti pientä äksän muotoista tähdistöä.  Äksä suorastaan syöksyy kohti avonaista syliä. Voisko enää selvempää viestiä olla. Että ota syliin ja mene syliin.  Läheisyys on tärkeää.

Muutama pieni tähtimuodostelma vasemmassa reunassa tahtoo sanoa, että kaikista tähdistä ei muodostu suuria ja näyttäviä hahmoja tai kertomuksia, mutta ne ovat silti nättejä ja tuikkivat kivasti.

Keskellä karttaa nähdäänkin tietysti horoskooppimerkkini vaaka, joka kertoo että olen syntynyt lokakuussa, vähän typistynyt otava,  ja suden tähtikuvio, joka ei edes näy suomessa. Mutta että semmoinenkin on. Vaikkei näy. Asioita on, vaikkei niitä itse näe. (Diippiä!)

Viimeiset kolme kuviota ennustavat, että voitan ihan pian lotossa!  Ihanaa!  Lottorivissä on nelonen peilikuvana, kuutonen tai ysi (tai ehkä lippalakki?) ja pieni tee ylösalaisin.  Kerron teille sitten kun lähden Aruballe viettämään lottovoittolomaa.

Voi kyllä olla, että lähetän muun perheen edeltä ja jään itse kotiin juomaan rauhassa kuumaa teetä ja pitämään John Hughes -leffamaratonia.

3.10.2016

60



Äidin kuuskymppisiä juhlittiin lauantaina. Päivä oli mukava ja rento, niinhän se oman suvun ja tuttujen kesken sopii ollakin. Ensin syötiin, sitten humpattiin,  juotiin kahvia ja oli ohjelmaa - me siskon kanssa laulettiin (isän mielestä huudettiin) uudelleen sanoitettu abbabiisi, oli Tuttujuttushow, lisää humppaa ja sitten me taas siskon kanssa päästiin lavalle ja vedettiin Suosittu synttäri special show, joka oli mahtava.  Itse sanon. Sen aikana meille selvisi, että ollaan ehkä ihan yhtä hyviä riverdancessa kuin karaokessa. (Kuvatodiste löytyy instasta). 

Paitsi että vieraat olivat mukavat ja tutut, niin oli myös paikka. Samalla lavalla esiinnyttiin siskon kanssa ala-asteikäisinä äitienpäiväjuhlissa, joulujuhlissa ja joskus oli joku kevätjuhlakin.  Kylällä oli silloin vielä kaksi koulua, ja toisinaan pidettiin oman koulun esiintymisien lisäksi yhteisjuhla Liittolassa. Aina jännitti kamalasti, mutta niin jännitti kaikkia muitakin, ja tarkoitan siis ihan kaikkia muita, sillä meidän koulu oli niin pieni, että ihan jokainen oppilas esiintyi ihan jokaisessa juhlassa monta kertaa, eikä kukaan ikinä sanonut, että sori sää et nyt voi osallistua kun et ole musiikkiluokalla tai käynyt ilmaisutaitokerhossa. Siellä me tärkeinä napotettiin lavalla äidin ompelemissa mekoissa ja uusissa juhlakengissä väärikoodatuin asuin: minä olin sinisissä, sisko punaisissa, ja lettinauhatkin oli sävy sävyyn asun kanssa.

Lavalla on kahdet vaatteet: koivumetsä ja hirsipirtti. Sisko tykkää kuulemma erityisesti pirttiin kuuluvasta leivinuunista, mutta minä tykkäsin aina enemmän siitä koivumetsästä.  Lauantai oli komea aurinkoinen syyspäivä, ja lavasteiden taakse pääsi isoista ikkunoista verhojen läpikin puuterista torkkuvaa valoa, eikä siellä ollut yhtään jännitystä.  Siellä oli uneliasta tyytyväisyyttä, sellaista jota huokuu nukkuva kissa.  Syyssää oli paikoin päässyt tihkumaan katosta läpi, eikä ihan selvinnyt mistä kytkimestä mikäkin lamppu olisi syttynyt tai se, miksi enimmäkseen ei tapahtunut yhtään mitään kun kytkimiin koski, mutta väliäkös tuolla. Mitäs fiilistä siinä sitten olisi jos pitkien johtojen päässä roikkuvat hehkulamput olisi korvattu loisteputkilla ja sähkötaulun kaikilla nupeilla olisi joku selkeä tarkoitus? 

Tai jos samettista esirippua ei saisi avata vanhaa kampea kääntämällä?

Lavan takana väsähtänyt harmoni mölisi matalasti että phöö ja phuu, kun ipanat pumppasi sen ehjää poljinta ja vetelivät nuppeja, jotka toimivat tai olivat toimimatta ihan niin kuin sähkötaulun kytkimetkin. Harmoninsoiton alkeiden lisäksi jälkikasvulle opetettiin letkajenkka. 

Ostin luukulta kaksi lippua kun eurolla sain, on vielä vähän epäselvää että mihin niillä pääsee. Lapsille tehtiin leikkipaikka pikkusalin puolelle, värikkäät viirinauhat viriteltiin sinne nuorisoseuran urheilijoiden valokuvien ja kunniakirjojen sekaan. On aina melkein pakko ottaa kuva Kyöstistä kun hän niin intensiivisesti katselee salin väkeä lavan reunalta.  Luulen, että olisi Köpillekin passannut mennä vähän poskitangoa tätien kanssa.  Samanlainen Kyöstin kuva roikkui kotonakin vanhan puolen tuvassa, tosin minä luulin että siinä oli vaari, jolla myös oli muhkeat viikset. Jossain vaiheessa sitten paljastui, että taulussa olikin joku presidentti.

Teinit ja taapero lähtivät iltasella aiemmin kotiin, mutta minä ja Vilja jatkettiin juhlimista. Vilja pisti valosarjan päähänsä, lauloi karaokessa sata salamaa ja tanssi hämärässä salissa niin että valoviiru vain pyöri pään ympärillä.  Illan lopuksi kerättiin onnenpyörät ja muut kamppeet autoon ja sammutettiin valot.  Suuri pimeä sali oli kuulemma vähän pelottava.  Ei minusta, siellä asuu monen ihmisen hauskat muistot ja pala omaa lapsuutta.

Autossa kävi tasainen papatus kun ajelin pimeitä teitä kotiin. Vilja kertasi päivän mukavia juttuja herkkupussi sylissä ja kotisohvalla kun katseltiin kameraan tarttuneita kuvia tuntui kuulemma siltä, että haluaisi elää päivän uudestaan.

Kutsussa luki, että tervetuloa tekemään mukavia muistoja ja niinhän me sitten tehtiin!

30.9.2016

Arvontamuistutus!


Hohoi!  Huikkaan täältä kiireen ja kurkkukivun keskeltä pikaisesti vain, että päätin jatkaa Sukhimattojen arvotaa vielä sunnuntaihin saakka!  Ei tässä nyt nääs mitään arpomaan ehdi kun pitää valmistella äidin kuuskymppisiä ja juhlia ne ja sitten vielä keskittyä siihen ettei tuuli vie mennessään kun liikkuu tuolla pihalla!  Ihan mahoton puhuri päällä!
Käykäähän siis osallistumassa Sukhiarvontaan Kuplan instagram- ja facebook -tileillä! 

Mukavaa viikonloppua!


EDIT: ARVONTA SUORITETTU!

KIITOS OSALLISTUNEILLE :)


26.9.2016

Nuhasaurus



Meillä asuu nuhasaurus.

Sen nimi on Väinö, ja se on tartuttanut nuhan myös äitiinsä, joka ei tunne olevansa yhtään saurus. Tiiättekö ne pikkulasten lelut, joissa on pyöreä pohja ja sisällä jokin salaperäinen kuula, joka ei anna lelun kaatua?  Niitä, joita tuupitaan ja niistä kuuluu semmoinen kumiseva plim plom ääni kun ne kieltäytyvät kaatumasta...  No, semmoinen minä olen.  Minulla on päässä jokin sumeasti kumiseva plimplomkuula, joka estää kaatumasta vaikka tuntuu, että pitäisi.

Pieni nuhasaurus ja sumeapäinen plimplomäiti eivät ole kauhean hyvä yhdistelmä, sillä niillä on ihan eri tavat potea tautia. 

Yöllä plimplomäiti kaipaa lepoa, eikä sitä ole helppo saada kun olo on tukkoinen, kurkkuun ja korviin sattuu ja lihaksia särkee.  Äiti asettelee tyynyjä nippuun ja yrittää löytää niiden kanssa asennon, jossa keskittyy hengittelemään  ihan hiljaa ja rauhallisesti ettei alkaisi yskittää ja uni antaisi vähän armoa. Pieni nuhasaurus kaipaa myös lepoa, mutta koska silläkin on huono ja hankala olla, se ei oikein saa unta ja turhautuu ja sitten se itkee.  Se itkee myös silloin, kun on vihdoin nukahtanut, mutta äidille iskee pitelemätön yskänpuuska tai niistämistarve, joka herättää sauruksen.  Silloin voidaankin valvoa helposti ainakin tunti kun yritetään löytää uudestaan sitä asentoa, jossa nukkuminen onnistuu.  Nuhasaurus löytää sen usein äidin vatsan päältä, mihin asettuu poikittain tuhisemaan.

Äidin asento tyynypinon kanssa saattaa tällöin olla epämukava, mutta sitä on tässä äärimmäisen riskialtista lähteä säätämään.  Myöskään ei kannata hengittää, ettei ala yskittämään, ja niistäminenkin on täysin poissuljettua, sillä vessapaperirulla on tipahtanut sängyn viereen lattialle ja toisen käden peukalo on nuhasauruksen otteessa.

Joten on maattava hiljaa aloillaan, hengitettävä tasaisesti ja annettava pienen räkäpuron valua sieraimesta poskelle, sillä jos häiritset uudestaan nukahtaneen nuhasauruksen unta, saat katua.

Päivisin plimplomäiti kaipaa lepoa, mutta sitä ei ole saatavilla, sillä nuhasaurus ei tiedä, että sairaana ollessaan voi ottaa iisisti.  Se tepastelee ympäriinsä käyttäen kaikkea mahdollista kävelytukina, tanssia hytkyttää kun kuulee hyvän biisin (Pokemonin tunnari on paras), heittelee leluja ja yrittää syödä koiran ruuat.  Mutta ennen kaikkea se kiipeilee äidin päällä ja kiljahtelee sekä karjahtelee äänekkäästi, koska kovat äänet ovat nuhasauruksen mielestä mahtavia - etenkin kun niitä tuottaa itse! Flunssainen nuhasaurus ottaa vartin mittaisia tehotirsoja, joiden aikana äiti yrittää saada lepoa, mutta ei uskalla nukahtaa, koska ei ehkä jaksaisi herätä.

Kun nuhasaurus herää, se alkaa taas muina räkäliskoina hillumaan imuroimattomalla tantereella ja ottaa kaiken irti elämästä.

Kun nuhasaurus herää, äiti juo lisää kuppiin jäähtynyttä inkivääriteetä josta ei tykkää, syö sinkkiä, vitamiineja ja buranaa ja laulaa taas pokemontunnaria, koska on ihan mahtava katsella kun räkänenäinen nuhasaurus tanssia hytkyttää leveä hymy naamallansa.




23.9.2016

Tupakointi aiheuttaa

Emma se tässä vaan ihmettelee, että mihin se isäntä oikein katosi.

Mies polttaa.

Eilenkin se poltti.  On ollut puhetta, että josko ei enää polttaisi ja myöhemmin on ollut puhetta samasta aiheesta ja ihan vastikäänkin on asia noussut pinnalle.  Asia on työn alla. Näin vaimon silmin nähtynä tällä hetkellä taktiikkana näyttää olevan vahingossa lopettaminen.  Siis että polttaa, mutta jättää mahdollisuuden sille, että jonain päivänä herää eikä vahingossa muistakaan enää polttaa. 

Tupakointi aiheuttaa kaikenlaista, kuten kaikki tietävät.  Jo toissavuosikymmenellä silloin parivuotias pikkuveljeni huuteli auton ikkunasta kaupan pihalla eräälle sedälle, että "EI KANNATA POLTTAA, KUN VOI MENNÄ SAVU KEUHKOON!"  Kyllä se setä siltikin poltti, vaikka melko varmasti savua meni sinne keuhkoon.  Olen ymmärtänyt, että tämä on ikäänkuin tupakoinnin tarkoitus. Vähän outoa koko homma kun oikein miettii.

Paitsi mustuvia savukeuhkoja ja nikotiinin kyllästämiä sormenpäitä, tupakointi voi aiheuttaa mm. sen, että vaimo suorittaa budjettilaskelmia, ja ilmoittaa, että nyt pitäisi lopettaa se tupakointi tai on pakko lopettaa syöminen. (Myös olisi kiva, jos et kuolisi keuhkosyöpään).  Tämmöinen on kiusallista sekä tupakoitsijalle, että vaimolle.  Ensimmäiselle siksi, että se on ärsyttävää, ja vaimolle siksi, että tämmöinen toiminta voidaan tulkita nalkutukseksi.  No, ei haittaa.  Seuraaaksi voin siirtää nalkutukseni pohdintani piirakkakaaviomuotoon tai tehdä powerpointesityksen. Bring it on.

Jos tupakointia on harjoitellut tarpeeksi pitkään, se tarttuu lihasmuistiin.  Silloin käsi menee askille automaattisesti aina kun astuu ovesta ulos.  Tai autosta ulos, kaupasta ulos tai jos pitää laittaa tiskit,  jolloin täytyy tietenkin ensin mennä ulos ja polttaa tupakka.  Tällä kaavalla maidonhakureissu käy aika raskaasti terveyden päälle jos polttaa tupakan ensin portailla, sitten kaupan pihalla, uudestaan kun tulee ulos kaupasta ja sitten ehkä vielä kotipihalla. KÖHKÖH.

Jos yhdistää lihasmuistitupakointiin räkätautisen taaperon aiheuttaman muutaman huonosti nukutun yön, voi aiheutua tavallaan hauskojakin asioitia. Näin kävi eilen, kun keitellessäni taaperolle perunaa huomasin ulkona jotain kummallista.

Siellä pihlajan alla seisoskeli vähän kummastuneen oloisena meidän Emma.  Katseemme kohtasivat ja hän telepaattisesti tiedusteli josko osaisin sanoa missä isäntä piileksii.

Mies oli vienyt koiran tovi aiemmin pissalle, polttanut samalla tupakan ja kääntynyt sitten takaisin sisälle.  Lihasmuistista, you know.  Ja sitten kun oli se väsymyskin, ei jaksanut muistaa, että koirakin oli mukana. Lihasmuisti oli lähimuistia vahvempi.

Tässä tapauksessa lihasmuistitupakointi aiheutti koiralle pienen trauman, minkä seurauksena se tunsi sisälle päästyään yhtäaikaa suurta helpotusta ja tarvetta osoittaa mieltään. Niinpä se kävi häntä heiluen oksentamassa juuri syödyn aterian isännän eteen matolle. (Aina matolle, ei koskaan maton viereen).

Siitäs sai, mokoma tervakeuhko.

19.9.2016

Mattoja maailmalta

 Kuvat Sukhimatot

Laitan kotia puuskittaisesti. Välillä kuluu pitkiä aikoja niin, että sohva saa olla rauhassa paikoillaan ja joku seinä ehkä ilman tauluja, mutta aina lopulta se iskee: kamala tarve vähän järkätä, piristää, tehdä jotain eri lailla.  On aina yhtä palkitsevaa nähdä koti uudessa asussa, mutta on pari juttua, joiden suhteen en oikein ole koskaan tyytyväinen. Ensinnäkin verhot, joita meillä ei ole (paitsi olohuoneessa on) koska en halua, ja toiseksi matot, joita meillä ei ole tarpeeksi koska en koskaan ikinä löydä tarpeeksi kivoja, oikean kokoisia tai hyvälaatuisia.  

Mutta tokihan sellaisia on, olen nyt nähnyt kuvissa.  Saanen esitellä niistä pari?  


Miten olis paksu pumpsea huopapallomatto?  No kyllä! Meillä täällä vanhassa talossa on ihanat vanhat lautalattiat ja ihanat vanhat vetoisat nurkat, niin kyllä kuulkaa olisi talvella mukava laskea aamuisin varpaat sängyn vierelle villaisten huopapallosten päälle...  Huopa on ihana materiaali, olen ihan fani, olen jopa yhden lopputyön tehnyt huovasta.  Se oli otsikoitu lennokkaasti "Huopa ennen ja nyt", mutta siinä ei ollut sanastakaan huopapallomatoista, koska en tiennyt sellaisia olevan.  

Antakaas kun kerron. Näitä kyseisiä huopapallomattoja valmistetaan Sukhimattojen kahdella työpajalla Nepalissa. (Sana sukhi on muuten nepalia, ja tarkoittaa onnellista).  Nepalista löytyy selvästi aivan ässiä huovuttajahenkilöitä, koska pajoilla pyöritellään päivän aikana tuhansia palleroita mattoja varten. Siis tuhansia! Itse kulutin kokonaisen kurssipäivän yhden litteän seinävaatteen hieromisessa, joten ihan heti en lähtisi mattoa itse työstämään.  Miettikää mikä määrä käsityötä menee yhteen mattoon!  Itseasiassa, ei ole pakko turvautua pelkkään mielikuvitukseen, katsokaa tämä video, jossa kerrotaan huopapallomaton valmistuksesta:  (oikeasti, katsokaa. Saatoin ehkä vaipua hieman hypnoosiin tätä seuratessa)  



Nuo villavuoret, värit, näppärät kädet ja pallerokasat... Ihan silkkaa käsityöihmisen aikuisviihdettä. Tässä kohtaa haluaisin jakaa Sukhimatoille pari ilmaista (voitte toki palkita minut ruhtinaallisesti, se on ihan ok) markkinointivinkkiä:
- Huopapallomeri. (!)  Käsityömessuille. Takuulla keräisi valtavat jonot! Aion ehkä uneksiä tästä ensi yönä.
- Ilmainen ämpäri täynnä huopapalloja.  No daa.  Aina ihan hitti, koska ämpäri.  Keräisi jonoon ihan kaikki. 
- Tai ihan vaikka käsityömessuille osasto, jossa pöydällä ämpäri täynnä huopapalloja ja sinne saisi työntää kädet.  Iik! Unelmien täyttymys kaikille, jotka eivät ole kuulleet huopapallomerestä.


Sukhimattojen toimintaidea on yksinkertaisen käytännöllinen: varastoja ei ole, sillä jokainen matto tilataan asiakkaan tarpeen mukaan juuri sen kokoisena ja värisenä kuin halutaan. Tiimit käyvät töihin ja valmis matto kuljetetaan tekijänsä signeerauksella varustettuna uuteen kotiinsa.  Ostajan kannalta mukavaa on, että kun toimitaan ilman välikäsiä ja ylimääräisiä kustannuksia, jää käsityönä tehdyn maton hinta varsin kohtuulliseksi, mutta se mikä sai minut lähtemään pieneen yhteistyöhön Sukhimattojen kanssa, on työntekijöiden reilu kohtelu.  He ansaitsevat selvästi seudun keskipalkkaa enemmän, ja koska työ on joustavaa ja sitä voi osittain tehdä myös kotoa käsin, antaa se mahdollisuuden ansaita myös pienten lasten äideille.   

Kuulostaa aika hyvälle eikö? Sitten vaan valitsemaan täydellistä mattoa. Laitetaanko yksiväristä vai kirjavaa?  Toki jos ei kaipaa huopapalleroita, valinnanvaraa löytyy.  On huopalenkkimattoa, leikatusta huovasta valmistettuja mattoja, trendikkäitä Beni Ouarain -mattoja, Kelim- ja hamppumattoja, värjättyjä vintage-mattoja... Sukhimatoilla työskentelee käsityöläisiä Nepalin lisäksi myös Marokossa, Turkissa ja Intiassa!

Omaan olkkariin ottaisin Turkissa valmistetun tilkkumaton. (Sen palleromaton laittaisin ehdottomasti sängyn viereen!)  Niihin kerätään materiaaliksi vanhoja mattoja, jotka värjätään, leikataan tilkuiksi ja kootaan sitten uudelleen matoksi - jälleen asiakkaan toiveiden mukaan.  Meille tulisi siten 2x3 metriä iloisen kirjavaa tilkkumattoa, tai ehkä keltaista?  Paitsi jos päädyttäis punaiseen, vaikka sininenkin on kyllä tosi kaunis... (Värejä on valittavana neljätoista, että mietippä siinä sitten). Päällevärjätyt matot ovat upean näköisiä, ja kirjavuus olisi lapsi- ja eläinperheessä armeliasta.  Parin vuoden värien hillitsemiskauden jälkeen huomaankin kaipaavani värejä taas.  Kuinkas muutenkaan. 

Mitäs tykkäätte Sukhimatoista?

Huopapalleroiden tiimoilta on Kuplan facebookissa ja instagrammissa arvonnat käynnissä, klikkailkaapa itsenne sinne osallistumaan!

18.9.2016

Kuinka löytää se oikea

 
Vanhassa talossa asuminen on mukavaa, kun ottaa huomioon pari pikkujuttua. Ensinnäkin täytyy löytää se oikea.

Kyllä olen lukenut ihan tarpeeksi monta sisustuslehden juttua siitä miten ihmiset ajavat ihan muuten vaan sunnuntaipäivänä maantiellä ja sitten kohtalo kääntää heidän katseensa ja BÄNG sitten rakastutaan! Se tunne on sellainen, että sitä vaan tietää.  Että tämä on meidän koti.  Silloin on tosi hyvä jos rakkauden kohde on myynnissä, sillä tämä yksinkertaistaa yhteisen elämän aloittamista merkittävästi.  Jos asia on vähän epäselvä ja olet iskenyt silmäsi ihan satunnaiseen tyhjään taloon, ei se mitään, voit ryhtyä salapoliisiksi, selvittää talon omistajan ja lähestyä häntä varovasti.  Kyllä näin voi tehdä, olen lukenut Avotakasta!  Ja tehnyt perässä.  Ei ollut myytävänä se talo.

Raastavaa on, jos on tahto löytää oma rakas vanha talonrämä, mutta tarjonta on ihan vääränlaista.  Liian nuorta, liian pientä tai liian syrjäistä. Ei löydy välittäjiltä eikä sunnuntaiajelut tuota tulosta.  No ei hätää!  Silloin voi laittaa lehteen ilmoitukseen, että
"Ostetaan vanha talo, remontti ei haittaa."
Tämä on ihan ok keino saada yhteydenottoja, mutta niiden laatu on suuresti vaihtelevaa.  Meille tarjottiin esimerkiksi -82 rakennettua Jukkataloa, jonka alapohja ja lattiarakenteet olisi pitänyt uusia homeongelman takia.  Myyntimies kehaisi, että senhän voi siirtää minne haluaa kun on semmonen elementtitalo.  En tuntenut rakkauden leimahdusta kuvauksen perusteella, joten jätimme talon etsimään oikeaa kumppania.

Mutta kyllä kuulkaa samaisen ilmoituksen ansiosta löytyi juuri se oikea!  Salamarakkaus!  Talo, jonka kallellaan olevan mutterikuistin nähtyäni olin niin lääpälläni, etten voinut kuin huokailla.  Huokailin, kun katselin vintinlattian märkää länttiä. "Oi, tässä kohtaa on katto vuotanut!".  Huokailin kun katselin korkealla olevista ikkunoista ja huokailin sitä, että pihan laidalla solisi nätti puro. Se oli paksuin mahdollinen ihastumisen tunne.  Se löytyi, uskomatonta! 

Sovittiin kuitenkin, että talo käydään katsastamassa vielä uudestaan ja vähän perusteellisemmin. Eikä toiset treffit sitten päättyneetkään onnellisesti.  Jo ensimmäisellä kerralla toki oli huomattu suuriakin vikoja, mutta ihastuksen puuskassa olin ihan varma, että ne saataisin kuntoon.  Mutta listan kasvaessa ja kasvaessa kävi täysin selväksi, että ei meidän budjetilla.  Ja miten sillä eka tapaamisella ei oltu huomattu, että alkuperäiset ikkunatkin oli vaihdettu pois, tai että talon pohja oli aika epäkäytännöllinen?  Pois ajaessa oli surkea fiilis, ja myyjätkin jäivät ihmettelemään ostajien täyskäännöstä, vaikka selitimme asian kyllä.

Voi ei.  Nyt täytyisi tyytyä siihen ihan kivaan.  Taloon, jossa oli ihan hyvä henki ja käytännöllinen pohja ja sopiva hinta. Kyllähän siihen kuistille saisi ihan kivan penkin ja siihen korin villasukille.  Ei siinä kylläkään ollut mutterikuistia, vaan ihan tavallinen.  Tosin se ei ollut kallellaan lainkaan. Itseasiassa koko talo oli ryhdikäs, vaikka ikä näkyikin kauas.  Sen perustuksia ei ollut routa liikutellut eikä kellarissa kasvanut epämääräistä rihmastoa. (Sen kellari oli kuivin kellari joka ikinä on nähty).  Se ei ollut erityisen näyttävä, mutta siinä oli alkuperäiset lautalattiat, väliovet ja ikkunat.  Piirtelin pohjapiirrustuksia ja suunnitelin keittiön.  Kaikki loksahti nätisti kohdalleen.

Kyllä sen sitten ymmärsi ja tiesi.  Talosta tuli meidän koti. Tänä syksynä on asuttu ja rempattu yhdeksän vuotta, ja melkein kaikki on käyty läpi.  Talo ja me ollaan kasvettu yhteen ja totuttu toisiimme.  Se on vanha, joten  toisinaan se tarvitsee hetken aikaa totutella asioihin - esimerkiski silloin kun huoneiden asukkaat vaihtuvat, mutta tästä uudesta katostaan se oli heti selvästi ylpeä.  Syystäkin!  Kattokaa nyt miten hieno!  Piiputkin vihdoin pellitettyinä ja hatut päässä.

Pääskyjen pesäkin säilyi talon päädyssä.

Alkuperäinen pärekatto jäi uuden pelin alle suojaan viettämään eläkepäiviä ja sen päältä purettu saumapeltikatto sai äänekkäät jäähyväiset kun se kuorittiin pois.

Ens kesänä vielä kylppäri ja sitten on valmista.  Tai "valmista".  Kyllä on selvää sekä talolle että asukkaille, että valmista ei tule.

Sen oikean voi siis löytää, ja kaikkia keinoja saa käyttää, mutta ei kannata antaa liikaa painoa sille hurjalle ihastumisen tunteelle.  Kantsii vähän tutustua ennen kuin ryhtyy vuosikymmenen remppasuhteeseen, se ei nimittäin ole pelkästään ruusuista ja ihanaa.

Ihan tässä mietin, että semmonen talojen Tinder vois olla kiva, mutta siinä saattaisi sitten mennä se oikea sivu suun jos ihan vaan vahingossa ihastuisi jonkun toisen komeampaan mutterikuistiin.




PS: Se mutterikuistitalokin löysi oikeat asukkaat!  Häpi end siis kaikille osapuolille.

8.9.2016

Sisustamisen ikuinen virta


Makoillessa tulee oivallettua vaikka mitä.  Esimerkiksi eilen työhuoneen varapatjalla makoillessa oivalsin, että Väinö tarvitsee leikkihuoneen.  Samanlaisen kuin isommilla oli silloin kun olivat pieniä (kattokaa miten pieniä!).  Sattumoisin se leikkihuone oli tämä nykyinen työhuone.  Oivalsin, että ehkä Väinö tarvitsee leikkihuonetta enemmän kuin minä työhuonetta... Sama juttu silloin vuosia sitten, kun äidin ompeluhuoneesta tuli isoveljen oma huone. Nyt täytyy keksiä, mihin siirtää työpöytä, lipasto ja hyllyllinen tavaraa sekä ehkä se jättimäinen kirjahyllykin, joka just viime syksynä operoitiin olkkarista työhuoneeseen... Ja sohva.

En vielä tiiä yhtään että minne mikäkin menee, mutta sen tiiän mitä tulee tilalle: rymypatjoja, kirjoja, oranssi pinnasänkysohva (onneksi en ehtinyt hävittää sitä!) ja iso pahvilaatikko.

On sitä ennenkin leikkihuoneita tehty. 

Mites se vanha intiaanien sanonta meneekään?

Et voi astua kahdesti samaan huoneeseen, koska joku sen on laittanut taas uusiksi kuitenkin.

Ugh.
 

3.9.2016

Hanki sinäkin Retro Plus!

ReeÄnAa - kyllä aikuiset tietää, ole sinä lapsi tekemättä mitään mitä me ei olla tehty.

ReeÄnAalta huomenta!  Ihan mukavalla asialla tässä soittelen kun meillä olisi nyt tarjota ihan oma räätälöity retroliittymä kaikille teille vanhemmille, jotka olette vähän huolestuneita lasten puhelimien käytöstä!  Meidän Retro Plus -liittymä on kehitetty vastaamaan lasten tarpeita Mannerheimin vuonna 1922 teettämän tutkimuksen ja Lapsieikuulunettiin -yhdistyksen ohjeistusten perusteella. 

Pakettiin kuuluu kännykkään asennettava pyöritettävä numerolevy, joka aika mukavasti rompsottaa aina siinä sitten kun sitä pyörittää.  Nettiliittymää ei tietysti ole, eikä tekstiviestejä voi lähettää, koska meidän mielestä voi ihan hyvin lähettää ihan oikean kirjeen.  Me täällä ReeÄnAalla teemmekin yhteistyötä Postin Itellan Postin kanssa ja autamme näin laajentamaan siellä työntekijöiden toimenkuvaa nurmikonleikkuusta ja lumen luonnista postin kuljettamisen puolelle. 

Puhelimeen laitetaan totta kai myös some-esto, ettei sitten kavereiden kanssa tule liikaa seurusteltua. Kyllähän niitä näkee välitunneilla, ja kesäisin voi pitää päiväkirjaa ja sitten syksyllä voi vaihtaa omansa kaverin päiväkirjaan niin se on kiva. Toki otamme huomioon yksinäiset lapset sillä tavalla että puhelimeen tallennetaan valmiiksi numerot neiti ajalle ja sitten tällaiselle keskustelulinjalle, jossa voi ääneti kuunnella toisten hengitystä, tai jos oikein tuuri käy niin joku saattaa puhuakin! Esimerkiksi viime viikolla juuri tuntematon ääni sanoi että "onks tääl ketään? Tääl on joku, mä kuulen sun hengityksen!"  Se oli jännittävä hetki kyllä ihan kun meidän testikäyttäjä oli juuri silloin soittanut, kyllä me tuolla kahvihuoneessa asiasta niin sitten keskusteltiin!

Eikä tässä vielä kaikki, meillä on kuulkaa nyt koulujen alkamisen kunniaksi erikoistarjouksena vielä kaupan päälle oikein ihana käpylehmä diy -pakkaus, joka sisältää kävyn sekä kolme tulitikkua jaloiksi.  Sen neljännenhän lapsi voi sitten vuolla itse, me täällä ReeÄnAalla pyrimme näin tukemaan lasten oma-alotteellisuutta ja mielikuvituksen kukoistusta.

Että miltä se kuulosti, eiköhän laiteta teidänkin lapsille Retro Plussat niin ei tarvitse huolehtia, että ne puuhaisivat jotain mitä te, arvoisa vanhempi, ette päässeet lapsena kokemaan!

Tai jos teidän perheelle sopisi kuitenkin aivan tämä meidän Retro Plus Ekstra -viihdepaketti, niin siihen kuulkaa tulee sitten tämmöinen puukuorinen vastaanotin ja tulitikku jolla voi sitten napit kiilata niin että ne pysyvät alas painettuina (ja näin meidän kesken, kannattaa kyllä vahtia ettei lapset varasta tätä tikkua käpylehmällensä, nämä nykyajan penikat eivät meinaa jaksaa vuolla itse sitä puuttuvaa jalkaa).  Vastaanottimeen  on ohjelmoitu kaikki Spede Showt, Lauantaitanssit, Pikkukakkoset (70- ja 80- luvun jaksot), Veli Puolikuut, Tabut, Hymyhuulet, Soidinmenot, Toivotaan Toivotaan, Hittimittari (kello yhdeksän jälkeen) sekä aivan kaikki koskaan pidetyt Kultaisen- ja Hopeisen Harmonikan kisat!  Siitä voi sitten katsoa koko perheen kanssa kaikenlaista tervehenkistä, kehittävää ja ennen kaikkea opettavaista!  Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi Pääsiäishanukkaan reseptiä! Ei me täällä ReeÄnAalla ainakaan. 

Jos sinäkin haluat lapsesi saavan samat tervehenkiset eväät elämään kuin itse sait, sano auts töks töks ja laula että pim pim pim pim pipimpam (tai se Akin ja Turon herkkumutteribiisi on kanssa tosi kiva), eikä mitään mitä nämä Beatat tai Herbamaret vai mitä niitä tuubittajia nyt on, sanovat ja laulavat.  Me täällä ReeÄnAa Viihteellä uskomme, että lasten parhaaksi on viihdyttyä aikuisten tekemän viihteen äärellä eikä yrittää tuottaa itse yhtään mitään.  Varsinkaan nettiin. Käpylehmä on siitä hyvä, että sitä ei voi laittaa nettiin - ainakaan Retro Plussalla.

Kaupan päälle meillä on vielä kuulkaa ihan superekstrapalkintona aito pimpparauta ja jos perheessä on poika niin kajaali, turkoosi luomiväri ja yksi korvakoru (saa valita ristin tai renkaan) tulee mukana!

Että miltä kuulostaa, eiköhän laiteta teillekin nyt liittymä tulemaan?

26.8.2016

Väinö oy

 Suorittaessani tarkastusta toimitiloissamme löysin pöydän alta roskan, mistä olin hyvin innostunut.
Harmikseni Executive Assistant ei antanut minun syödä sitä, vaikka protestoin voimakkaasti.

Väinöstä päivää. Iloksemme voimme julkistaa, että yhtiömme kasvu jatkuu tasaisena. Olemme onnistuneesti kohdistaneet kaikki voimavarat pitämään yllä hyvää tulosta ja karsineet työntekijöiden työnkuvasta epärelevantit tehtävät, kuten kirjojen lukemisen ja ikkunoiden pesemisen.  Tämä on johdon näkökulmasta lisännyt sekä tehokkuutta että toiminnan mielekkyyttä. 

7 kuukauden perehdytyksen jälkeen yhtiömme Executive Assistant, Äiti, on osoittautunut melko hyväksi työntekijäksi, joskin ajoittain on ilmennyt erilaisia keskittymisvaikeuksia kesken dublojenheittelypalaverin. Johto seuraa myös tarkasti Äidin lisääntynyttä taipumusta kadota paikalta ja ilmestyä sitten yleensä sohvatyynyn takaa huikaten "Kukkuu!"  Vaikka tämä on johdon mielestä huvittavaa (tilanne saa meidät usein nauramaan, mikä tuntuu rohkaisevan Äitiä), olemme hieman huolestuneita siitä että yhtiön näinkin tärkeässä asemassa oleva työntekijä ei muista nimemme olevan Väinö. 

Kasvu, kuten sanottua on ollut huomattavaa, ja tämä onkin saanut toimintamme nousemaan uudelle tasolle.  Operoimme jo sujuvasti kurkottelematta sohvalla, joskin yrityksistä huolimatta sinne kiipeäminen ei vielä onnistu.  Myös logistiikkapuolemme upgreidattiin vastikään, ja tällä hetkellä liikumme mukavasti nelivedolla, mikä on hieman vähentänyt koirankarvojen määrää bodyjen masukohdassa. Executive Assistant on tästäkin hyvillään, onhan hänen vastuullaan myös yhtiön puhtaanapito.

Yhtiömme taloustilanne on tällä hetkellä hieman epävakaa, mikä on saanut Executive Assistantin hajauttamaan käteisvirtoja siten, että välillä on haettu tarjousjauhelihaa äsmarketin sijaan myös kookaupasta. Tilanne jatkunee samankaltaisena, sillä yhtiömme toimipisteessä odotetaan piakkoin alkavaa kattoremonttia, minkä lisäksi hieman yllättäen saneerausta näyttäisivät kaipaavan myös pesutilamme.  Jälkimmäinen operaatio tulee oletettavasti vaikuttamaan työntekijöidemme hyvinvointiin monella tasolla luoden haasteita muunmuassa pitkien hiusten pesuun, pyykkihuoltoon ja järjen pysymiseen päässä.

Tätä silmällä pitäen olenkin alkanut valmentaa työntekijöiden paineensietokykyä ja alkanut vaatia ruokaa myös yöaikaan. Olen huomannut kohtaavani sitä vähemmän vastarintaa mitä väsyneempi Executive Assistant tai  Executive Assistant of Getting us some Money, Isi, on.

Tiimini kolme kolleegaa, Associates in Mess Making, on osallistunut kiitettävästi yhtiön toimintaan sekä heittelemällä aiemmin mainittuja dubloja, palikoita ja muita leluja, että esittelemällä aivan uusia ideoita ja toimintamalleja, joista olemme olleet hyvin innostuneita.  Juuri tälläistä innovatiivista ajattelua ja heittäytymistä yhtiömme arvostaa. Vaikka yhtiömme työntekijät ovat yleisesti ottaen valioluokkaa, on ilmennyt kuitenkin tilanteita, jolloin työntekijöiden reaktiot ovat olleet ristiriidassa johdon linjanvetojen kanssa. Aiommekin tulevissa palavereissa käsitellä mm.  aiheita saako syöttötuolissa seisoa sekä kuka saa kylpeä koiran kupissa.

Lisäksi on huomautettava, että noin parin viikon ajan muut tiimiläiset Äitiä lukuun ottamatta ovat olleet poissa kotoa pitkiä aikoja päivisin. Olen protestoinut asiasta Executive Assistantilleni kovaäänisestikin, mutta kyse lienee pysyvästä tilanteesta.  Odotamme kuitenkin muutosta sosiaaliseen suvantoon kun kerhot alkavat viikolla 36.  Silloin pääsemme testaamaan kommunikointitaitojamme ja rakentamaan kontakteja muihin yhtiöihin.  Äitikin ilahtunee saadessaan tavata kolleegoitaan.

Me täällä Väinössä jatkamme yhä uusien tavoitteiden toteuttamista, merkit ovat sellaiset, että seuraava etappi saattaa olla ihan nurkan takana. 

13.8.2016

Kalkkimaalikokemus

 Kuvia keskeneräisestä makkarista :)  
Huomatkaa nätti koira ja kalkkimaalilla ehostettu ikean muovinen tähtilamppu!
Pimennysverhokin näköjään vinossa.


Minäkin kokeilin kalkkimaalia!  Odotukset oli korkealla, sen verran monta hehkuttavaa kokemusta olin googlaillut pohtiessani josko ainetta tilaisin itsekin. Joskus vuosia sitten ostin Annie Sloanin sisustuskirjan ja ihastelin kalkkimaalattuja koteja ja niiden pehmoista tunnelmaa, joten totta kai päätin hommata samoja maaleja kun niitä kerran Suomestakin saa. 

Annie Sloanin kalkkimaalien hyvistä ominaisuuksista voi lukea vaikka täältä Måla & Moren sivulta. Tilaukseni tein samaisesta putiikista. (Tähän kohtaan kehut nopeasta toimituksesta!)

Instagrammissa onkin tullut jo ilmi, että yläkerran huonejärjestys vaihtui taas. Tytöt saivat isoimman huoneen ja me isot sekä Väinö siirryttiin pienempään pinkkiin huoneeseen nukkumaan. Ajattelin, että kalkkimaali olisi paitsi kaunis, myös helppo ratkaisu myrkyttömyyden ja nopean kuivumisen ansiosta. Ja, koska kaikkialla toistui, kuinka peittävää aine on, arvelin ettei pinkkejä tapettiseiniä (kuva instassa) tarvitsisi pohjamaalata kun sävykin oli melko vaalea.

No kuinkas sitten kävikään?

Ensinnäkin, maali on ihan kamalan paksua - siis todella, kuin puuroa. Sudin sitä pitkän tovin testimielessä yhdelle seinälle, sain levitettyä maalia ehkä puolen neliön alueelle ja ranteeni todella kipeäksi.  Onneksi maalin ohentaminen on helppoa: lisätään vain vettä, ja jos huomaa ohentaneensa liikaa, jätetän kansi auki ja annetaan haihtua kunnes koostumus on soppelia. Itse lisäsin vettä reilusti: kaksi desiä litraa kohti, minkä jälkeen annoin maalin tasaantua rauhassa.

Ohentaminen kyllä helpotti levittämistä, mutta homma oli silti kovin, kovin hankalaa.  Maali on velliksi ohennettunakin, kumma kyllä, hyvin kuivan oloista ja huonosti levittyvää.  Ajattelin koko ajan maapähkinävoita ja sitä miten se takertuu kuivasti mutta päättäväisesti kitalakeen. Tai veteen liotettua hiivaa.  Vaikka hiersin ja työstin pensselillä parhaani mukaan, pinkki tapetti kuulsi sieltä täältä läpi, ja maalin kuivuttua paljastui, etten ollut sitä todellakaan saanut joka kohtaan tarttumaan.  Levitin siis vielä toisen kerroksen, ja edelleen näkyy paikattavaa, pikkuisen.

Litran maalia sanotaan riittävän noin 13 neliöön, minulla sitä kului  12 neliöön melkein kaksi litraa, eli kulutus oli tuplat siitä mitä pitäisi olla! Huoneen ainoa ehjä seinä jäi maalamatta kokonaan.

EDIT: Fiksuna hoksasin vasta jälkijunassa, että kulutus oli ihan luvatun kaltainen.  Maalipurkin kyljessähän kerrotaan maalin kulutus silloin, kun pinta maalataan kertaalleen.  Eli kaksi kertaa maalattuna kulutus luonnollisesti tuplaantuu.  Hyvä minä  :)  (Tosin oletin kuvausten perusteella, että yksi kerros riittäisi).

Ei siis ihan niin ihana kokemus kuin odotin.

Mutta, tämä kokemus saatiin aikaan maalaamalla tapetin päälle ilman pohjatöitä, ehkä jollain toisella pinnalla maali tekee kaiken minkä lupaakin.

Oman kokemukseni perusteella vinkkaan seuraavaa:
- Jos työn alla on seinäpinta ja siinä on jokin muu sävy alla kuin valkoinen, EHDOTTOMASTI POHJAMAALI.

- Jos raaskit, tilaa se Annie Sloanin oma hieno pensseli, ehkä siinä on jotain taikaa?

- Annie Sloanilta saa myös seiniin tarkoitettua Wall Paintia, sitä olisin itsekin tilannut jos ei tuo haluamani sävy olisi ollut lopussa.  Seinämaalin luulis äkkiseltään olevan seinälle ihan hyvä valinta?

Kaikesta hankaluudesta huolimatta kalkkimaalatut seinät on tosi kauniit.  Pinta on juuri niin puuterisen rauhallinen kuin ajattelin, ja maalin sävy (old white), joka aluksi näytti kamalan harmaalta ja likaiselta, onkin oikeasti ihana. Yksinkertaisesti paljon kauniimpi lopputulos kuin helpolla remonttiässällä sudittu kumipintainen seinä.

Huoneesta jäi vielä yksi seinä ilman maalia, harkitsen vähän tekisinkö täydentävän maalitilauksen (harmittaa ne isohkot toimituskulut yhtä maalipurkkia varten).  Ainakin aion ehdottomasti vetää seinään pohjamaalin jos kalkkimaalin päädyn.

Lisäksi aion maalata ainakin yhden vaatekaapin. Sittenpä selviää miten kalkkimaali tulee toimeen Ikean lastulevyisen Robinin kanssa.

Ajatuksia? Kokemuksia? Osaako joku sanoa, mitä tein väärin? (Paitsi sen, etten pohjamaalannut seinää)...

7.8.2016

Kehittyvä lapsi ja miten pysyä sen perässä

Jee! Kauhian pahaa tämä lihasoosi, syöminen on kivaa!

Otsikko on kysymys.  Kertokaa mulle miten pysyä lapsen perässä, kun sillä on ihan järjetön kiire kehittyä?

Pari viikkoa on koitettu pysyä Väinön perässä.  Oli aikomus raportoida suuria vauva-asioita: Väinö nimittäin sai syöttötuolin.  Arki muuttui oitis kun pikkuäijä saattoi hieman tuettuna istua muiden seurana pöydän ääressä. Miten hienoa! Piti kertoa, miten ensimmäisen syöntikerran jälkeen viisastuttiin ja alettiin syödä ilman paitaa ettei tulisi niin paljon pyykkiä.  Oli nopsempaa suihkuttaa koko poika ruuan päälle kuin etsiä taas puhdasta päällepantavaa.

Päivä, pari myöhemmin Väinön suuhun ilmestyi eka hammas. En ole varmaan ikinä ollut niin innostunut kun minua purraan polveen.  Mahtavaa!  Sekin jäi raportoimatta, koska heti perään tuli toinen hammas.  Sitten Väinö nousi konttausasentoon, mutta ei keksinyt miten siitä päästään liikkeelle, joten alkoi kokeilla miten pääsee istumaan ja oppi ylittämään kynnykset... Tässä vaiheessa alkoi se kiire vähän tuntua.

Viime viikonloppuna anoppilassa menin olohuoneeseen ja löysin pojan istumassa itsekseen lelujen keskellä - yllätys! 

Nyt, viikkoa myöhemmin meillä noustaan tukea vasten seisomaan.

Väinön motto tuntuu olevan, että jos ei jokin heti onnistu niin kokeillaan jotain muuta. Niinpä hän nyt sitten opettelee ilmeisesti kaikkea yhtäaikaa. Kun pidellään käsistä niin poika kävelee, varmaan jos laittaisi pyörän selkään se yrittäisi polkea. 

Intoa on loputtomasti, mutta tasapaino on vielä hukassa. Pikkumies heilahtaa vähän väliä huolettomasti nurin, joten meidän muiden täytyy olla tarkkana ottamassa koppia, eikä kaveria voi jättää juurikaan itsekseen puuhastelemaan. Jos niin tekee, voi olla että tyyppi löytyy kuistilta järsimässä kumpparia tai työhuoneesta kuolaamassa johtokasaan. Saattaa se joskus harvoin ihan tyytyväisenä köllötellä omalla peitollansakin, mutta jossain kohtaa DNA:ta taitaa olla koodi, joka lähettää yliaktiivisiin aivoihin signaalin aina kun isot ihmiset eivät keskity: Nyt, Väinö, kiidä kuin tuuli!

Ja kaveriksi joka ei vielä osaa kiitää, Väinö vaihtaa maisemaa melko liukkaasti.

Meillä ei ole enää vauvaa, meillä on taapero.

Se virnistää onnellisena, maiskuttaa suuta ja kokeilee kielellä uusia hampaita niin että näyttää jatkuvasti illistelevän meille. Hekottaa, pärisee, kuolaa, kiljuu, tarttuu, maistaa, järsii, tukistaa, kerjää koiralta pusuja, tekee oikeastaan ihan mitä mieleen juolahtaa.

Eilen aamulla Väinö köllötti isin kainalossa, isi otti kirjan ja alkoi lukemaan -  ja Väinö kuunteli hiljaa koko jutun!  En kestä.

Tunnen itsessänikin muutoksen.  Isojen lasten äitinä olin unohtanut tyystin miten suuria ja tärkeitä ihan kaikki nämä pienet jutut on, mutta nyt ne saa kokea vielä kerran - enkä edes tajunnut, että se olisi taas näin mahtavaa! On erityisen mukava katsella, kunka isommat lapsetkin innostuu kaikesta mitä Väinö oppii ♥

PS: Nyt se syökin jo paita päällä, eikä tarvi ruokailun jälkeen suihkua.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...