Kultainen vohvelikatto

 Meillä oli lastenhuoneessa kullanvärinen vohvelipintainen katto, jonka päällä vilisti öisin hiiriä, ja niiden kipitys kuulosti huokoisia kattolevyjä vasten siltä kuin niillä olisi ollut töppöset jalassa. Lelukaapin ja vaatekaappien ovissa oli semmoiset vanhanaikaiset vetimet joissa on pieni nappi. Silloin tällöin päätettiin tehdä suursiivous, kaavittiin kaikki lelut kaapista lattialle ja unohduttiin sitten leikkimään eikä jaksettu enää siivota kun lopulta muistettiin, että se oli alunperin suunnitelma.

 Kerran vaatekaappi alkoi vikistä, ja me tiedettiin tietysti heti mistä oli kyse: Lumikki oli saanut taas pennut! Ne löytyivät lämpöisenä kekona sukkalaatikosta, missä ne mönkivät ylpeän emon kainalossa viivasilmät tiukasti kiinni ja turkit vielä kosteana vauvakissan selkiä myöten.

 Vaatekaappien ja metallinsinisen pönttöuunin välissä oli potta. Ei siitä sen enempää, koska potta on vähän ällö asia lastenhuoneessa kun sen asukit ei ole enää vauvoja.  Mutta se oli vähemmän ällö kuin ulkohuussi, jonne meidän siskon kanssa ei ollut pakko mennä jos satoi kovasti vettä.  Onneksi aika pian rakennettiin sisävessa. Huraa! (Koulussakin oli ulkohuussit koko ala-asteen ajan, joten sille buuu.  Tosin tyttöjen vessa oli hyvin siisti ja siinä oli pitkä rivi ikkunoita niin ettei ollut ikävän hämärää niin kuin huusseissa usein on, ja istuinreiät niin korkealla ettei tarvinnut pelätä että pylly osuu kakkakekoon. Poikien puoli oli kyllä ihan karsea, kerran kurkkasin ovelta enkä siitäkään halua sanoa sen enempää. En oikein vieläkään siedä ulkohuusseja.)

 Lastenhuoneen lattia oli harmaa, mutta siinä oli isän punainen jalanjälki muistona siitä kun isä kävi yöllä vessassa ja astui tuvan vastamaalatulle punaiselle lattialle.  Seinät oli kirkkaan turkoosit, ja Dingohuuman vallassa niille teipattiin kaikki mahdolliset kuvat bändistä.  Dingokuvia sai mummun Apu- ja Seura lehdistä luvan kanssa leikata talteen -iik!  Niitä oli aika paljon, mutta koska enemmän on enemmän, viimeisteltiin siskon kanssa kokonaisuus sisustusteksteillä tietämättä että niistä tulisi muotia parikymmentä (ja vähän päälle) vuotta myöhemmin.  Sinisellä musteella ja äidin tilaamilla lapsia kehittävillä kirjainleimasimilla täytettiin julisteiden ja lehtikuvien välit kivoilla teksteillä, kuten "Dingo", "Neuman", "Neumann", "Noiman" (oli vähän epäselvyyttä oikeasta kirjoitusasusta).  Oli siellä myös tietysti Pepe, Eve ja mikäs Quuppa se yksi oli?  Ja yksi vielä puuttuu, guuglasin, että se on Jonttu. Omat nimet tietysti leimattiin myös, moneen kertaan.

Saatoin leimata myös, että Stephanie, koska se oli minusta kauhean kaunis ja eksoottinen nimi.

 En minä muista jaksoiko äiti asiasta edes kovasti hermostua, mutta kyllä me jotain rakentavaa kommenttia saatiin tästäkin ideasta. 

Meillä oli niin paljon niitä ideoita.

 Meillä oli ruskeat retrokerrossängyt, vaikka ei ne silloin tietenkään olleet retrot, vaan ihan vaan kerrossängyt.  Minä nukuin yläsängyssä, koska olen isosisko. Sitten me saatiin parvi, ja tykkäsin siitä koska nukuttiin siskon kanssa vierekkäin eikä painajaiset tuntuneet niin pelottavilta.  Lisäksi sai kiivetä petiin pyöreäpuolaisia tikkaita pitkin (ne on nyt meidän leikkimökissä) ja kun makasi selällään, ylsi jalat nostamaan kultaista kattoa vasten.

 Joskus säikyttelin siellä levyn toisella puolella kipitteleviä hiiriä tömäyttämällä jalkapohjat kattoon, mutta yleensä kyllä tykkäsin kuunnella sitä pienten töppösten tasaista ääntä, joka oli korkea olematta kimeä, ja tarkka olematta terävä.

Johtui niistä töppösistä, varmaankin.