19.10.2016

Askartelumania



Nyt se on taas päällä.  Ihan himmee luomisvimma joka hajaantuu niin että ei millään osaa päättää mitä tekis.  (Kaikkea! Haluan tehdä kaikkea!) Voisi maalata lisää, ja piirtää!  Tai vois tehdä tontun päitä!  Ikinä en oo tehny, mutta nyt voisin!  Kävin ostamassa cernit -massaa ja aloin kokeilemaan pään muovaamista.  Siitä tuli aika karu (Se näytti ihan Martin Clunes -karikatyyriltä! Kattokaa instasta jos ette usko), mutta päätin että katson homman loppuun ja kokeilen miltä se näyttää tukka päässä.  Valvoin puoli kahteentoista kun odottelin minipään paistumista uunissa ja sitten nostin sen yöksi jäähtymään hyllyn päälle.

Olisin halunnut tehdä tukan villahahtuvasta, mutta kaapista löytyi vain villalankaa.  Siitäkin sai kyllä kivan muhkean tukan eikä lettipäinen tyyppi näyttänytkään hassummalta.  Itse asiassa se on minusta tosi hieno!

En vaan osannut päättää, että onko se sitten tonttu vai maahinen, passais molempiin rooleihin... Saa äänestää! 

Enkä nyt malttais keskittyä kirjoittamiseen juuri tämän pidempään, koska sormet syyhyää.  Seuraavaksi haluan tehdä lisää päitä, sitten opettelen tekemään käsiä ja sen jälkeen alan kasata vartaloita!  Iik, tulee niin kivaa.  Sitä en tiedä mitä mää näillä teen, mutta ehkä se ei ole tärkeää.  Kattelen varmaaan ja muistelen, että olipa hauska noitakin tehdä.

Sen vielä sanon, että kyllä Pinterest on vaan mahtava asia.  Samoin instagram.  Ilman niitä tuskin olisin onnistunut, mutta kun sieltä katsoo hyvät vinkkikuvat siitä miten tehdään polymeerimasasta pää, niin pääsee vähän jyvälle ja haluaa kokeilla itse.  Vesiväreihinkin tartuin kun katselin instassa videoita siitä miten ne taitavat oikein tekee kuvia.  Vielä on innostumatta tuo tekstaaminen, instassa löytyy ihania videoita siitä miten ihmiset tekstaa (vai letteröi? vai meneekö se kalligrafian puolelle?) vesiväreillä, tusseilla, lehtikullalla tai pädillä....  

Niin paljon kaikkea siistiä mitä tehdä!

Voisko voittaa lotossa ja jäädä täyspäiväiseksi askartelijaksi?

Vielä pari innostunutta huutomerkkiä tähän!!

!

16.10.2016

Oma aika vs. Vauva-arki

ite tein

Tiiättekö mikä on kivaa?  Maalaaminen!  Maalaaminen on kivaa, piirtäminen on kivaa, lukeminen on kivaa ja elokuvien katsominen on kivaa!  Syys on kiva, lokakuu on kiva, kohta on joulu, sekin on kivaa!  Kivaa voisi olla myös tiskien laitto, pyykkääminen, siivoaminen ja koiran käyttäminen pissalla.

Kun minulla on oikein kivaa, vaivun tekemiseen syvälle ja unohdan syödä. Maalaan tai piirrän, luen ja remppaan, kuopsuttelen pihaa tai käytän oksasilppuria niin ettei millekään muulle ole tilaa tai tarvetta.  Siinä on hyvä, siinä tapahtuu paljon sellaistakin jota itse ei tajua.  Kädet tekevät yhtä, pään sisällä ajatus kulkee ja aivopoimujen solmuissa asioita yhdistyy ja loksahtelee vaivihkaa oikeisiin asentoihin. Sellainen oleminen on kaikista kivointa kaiken kivan historiassa. 

Mutta oi ja voi.  Semmoiselle ei ole taaperoarjessa aikaa.  Voi aika, minne katosit?  Haluan aivoni takaisin, haluan ajatella ajatuksen ja siirtää sen paperille tai tiedostokansioon ilman että söpösilmäinen kuolaava pullaposki lähettää taukoamattomia häirintäsignaalejaan! Haluan laittaa tiskit ilman että tarvitsee vahtia ehtiikö vikkelä pikkuinen käsi tarttua johonkin terävään tai tunkea posket täyteen koiranruokaa! Haluan sukeltaa uppeluksiin tekemiseen ja unohtaa kaiken ulkopuolelta tulevan.

Haluan ajaa tämän kropassa kuhisevan valmiustilan alas, istua sohvalle ja hengittää. Olla.  Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Äiti on kuin suuren suuri paperitehdas, sen pysäyttäminen pitää tehdä huolella ja antaa koneiston rullata rattaat oikeisiin kohtiin. Ei paperitehdas rentoudu sillä, että se jätetään hetkeksi yksin teekupin kanssa, ehei.  Silloin paperitehdas jää rentoutumatta, ja kun se nousee sohvalta sillä on tutka ylikierroksilla havaitsemassa avautuvia mahdollisuuksia oman hetken varastamiseen. 

Kun se tutka on pällä, ei homma oikein toimi. Äiti ei osaa keskittyä ja se häirintäsignaaleja lähettävä pullaposki vaistoaa tämän oitis. Se vahvistaa signaalejaan ja protestoi isolla äänellä. Tiedättekin ehkä miten rentouttavaa ja mukavaa on, kun yksi haluaisi (tarvitsisi!) välttämättä hetken itselleen, ja toinen tarvitsee siltä yhdeltä kaiken mahdollisen huomion.

Eilen aamulla risan yön jälkeen olo ei ollut levännyt. Pullaposki pötkötti ihan hiljaa sylissä (se ei koskaan pötkötä, mokoma ikiliikkuja!) pitkään ja nukahti sitten siihen. Se tuhisi tasaisesti ja kun se sukelsi syvemmälle uneen sen varvas nytkähti pikkuisen. Pienen tasainen paino tuntui mukavalta sylissä ja ajattelin että siinähän voisi olla vaikka koko aamun.  Paitsi että sitten tutka kytkeytyi päälle ja ilmoitti, että tässä sitä nyt olisi tarjolla! Omaa aikaa!  Vein pullaposken sänkyyn jatkamaan unia ja söin aamupalan.  Kävin aamusaunassa. Mietin, että olisko nyt sittenkin pitänyt vaan olla ja antaa pienen nukkua sylissä? Pysähtyä siihen hetkeen eikä porhaltaa seuraavaan. Vaikka oli karmea nälkä ja likainen tukka.

Pullaposki täyttää pian yhdeksän kuukautta ja äitiysloma loppuu.  Nytkö jo!  Nytkö se pitäisi muka viedä hoitoon, juuri kun se alkaa ottaa osaa asioihin, opettelee puhumaan, juttelee takaisin, osaa halata ja pussata, näyttää kiintymystä?  Nytkö, kun se tietää kenestä tykkää? Just nyt, kun se osaa vierastaa ja ikävöidä? Nauraa niin onnellisena ja syttyy ihan kuin lamppu kun sitä katsoo silmiin?

Ei!

En halua.

En vie.

Mutta vapaapäivän voisin pitää. 

13.10.2016

Sirkus Rinkelin kuulumisia

www.sirkusrinkeli.fi


Siitä on nyt puolitoista vuotta kun ensimmäinen Sirkus Rinkeli ilmestyi.  Se oli jännä paikka!  Albumin valmistelu Annen kanssa salassa oli jännää sekin, jännää ja hauskaa, ja samalla tavalla on jatkettu.  Rinkeli kakkosen tarina alkoi kehittyä jo ensimmäistä albumia tehdessä, mutta sen kirjoittaminen valmiiksi hieman venyi Väinön ja opiskelun ansiosta.  Nyt ollaan kuitenkin päästy taas piirrosvaiheeseen, ja minä saan nauttia siitä kutkuttavasta tunteesta, joka syntyy kun näkee omien ajatusten siirtyvän kuvamuotoon jonkun toisen kynän kautta!  Se vasta jännää on, jos mikä!

Uuden rinkeliseikkailun tuoman innostuksen myötä Sirkus Rinkeli on julistanut sarjishaasteen lapsille.  Kaikki 0-12 vuotiaat saavat piirtää itsensä sarjakuvasankarina ja lähettää kuvan meille. Kaikki piirrokset esitellään hahmogalleriassa, ja joukosta arvotaan yksi, joka pääsee seikkailemaan ihan oikeaan pieneen sarjakuvaan Sirkus Rinkelin väen kanssa!  Kannattaa siis osallistua!  Tarkemmat ohjeet ja ajatuksia haasteen takaa löytyy Rinkelin kotisivuilta www.sirkusrinkeli.fi

Samasta osoitteesta löytyy paljon muutakin.  Arvostelujen, lehtijuttujen ja taustatietojen lisäksi siellä aloittelee blogi siitä mitä sarjakuvan taustalla tapahtuu. Juttua tulee tekoprosessista yleisiin fiiliksiin (niitähän meillä riittää!), joten kannattaa lähteä seuraamaan Rinkeli kakkosen matkaa käsikirjoituksesta albumiksi! Toiveitakin saa ja kannattaakin esittää, mikäli joku tietty aihe tai osa-alue sarjiksen teossa kiinnostaa.

Tämä toinen Rinkelitarina jännittää ihan uudella tavalla, ensimmäistä aloitellessa meillä oli ajatuksena piirrellä ja luoda ihan vaan omaksi huviksemme, mutta tämän toisen kanssa odotan innolla, että saisimme tarinan lasten ulottuville! 

Klikatkaa siis tutustumaan Sirkus Rinkelin poppooseen, verrytelkää kynäkäsi notkeaksi ja piirrelkää paljon sarjakuvasankareita!

11.10.2016

40


Minäkin täytin pyöreitä viikonloppuna.  Meillä on äidin kanssa tasan kaksikymmentä vuotta ja yksi viikko ikäeroa, tänä vuonna ollaan yhteensä sata vuotta.  Juhlavuosi!  En järjestänyt ihan yhtä isoja kekkereitä kuin äiti, mutta hauskaa porukkaa oli silti tupa täynnä ja tunnelma korkealla. Siskolta sain lahjaksi yhden kaikkien aikojen lempikirjoistani, Malcolm Birdin vuonna 1984 julkaistun klassikkoteoksen Suuri noitatieto.  Ei ollut kirjan hehku kadonnut mihinkään näinä vuosikymmeninä!  Mieheltä sain lahjaksi viisi tupakkaa, hänen viimeisensä.  Hyvä lahja, joka olisi toki ollut vielä parempi jos ei ne tupakat olisi salaperäisesti hävinneet askista... hmm...

Työkavereilta sain pupun (!), joka onneksi osoittautui varovaisen laatikon avaamisen jälkeen vesimeloniksi. Huh! Ehdin jo päässäni hieman kirota, että kuka tuo naiselle jäniksen kysymättä ensin - olkoonkin, että jänikset on kivoja, ja naisella ollut taipumusta ottaa vastaan jäniksiä vastaan melko spontaanisti. Mut siis vesimeloni oli.  Hyvä näin!

Sisko esitti yllätysnumerona uudelleensanoittamansa biisin "ilman isoo siskoo", jonka alkuperäinen versio on sekin yhdenlainen klassikko, Toisen maanantain vuoden 1994 superhitti "Mikset tahdo olla mun kaa?"  Esitys oli huikea, sisko oli jopa hankkinut sitä varten taustanauhan itse biisinikkareilta! 

Siivoilin juhlien jäljet heti yöllä, sillä aamulla oli tiedossa jotain ihan kutkuttavan ihanaa: tyhjä talo!  Lapset mummulassa, mies töissä, sohvalla vain minä ja kuppi kuumaa teetä - siis toistan: kuumaa teetä.  Katsoin Netflixistä Sixteen Candlesin, joka oli ehkä paras leffa jonka ikinä olen yksin sunnuntaiaamuna kaikessa rauhassa katsonut.  Ihana. I H A N A !!  Lämmitin talon, lähdin hakemaan lapset kotiin ja lauloin koko matkan autossa.

Eilen maalasin oman tähtikartaston, koska näin sellaisen maalaamisesta videon instassa ja halusin kokeilla.  Yhdistelin siihen muutaman tavallaan oikean tähdistön, ja sitten muodostin ihan muina muinaisinakreikkalaisina omia kuvioitani.  Tuli aika hienoja.  Ajattelin nyt ennustaa näistä tulevaisuuteni, koska miksipä ei?

Aloitetaan tuolta oikeasta yläreunasta, siellä näkyy hahmo, joka näyttää riekkuvalta kanalta.  Se laulaa pää takakenossa nokka apposen auki, ja sen toinen koipi osoittaa riehakkaasti kohti länttä.  Se tahtoo kertoa, että jos laulattaa, pitää laulaa, ja sama koskee tanssia.  Elämässä on kovin tylsää jos ei vähän irrottele välillä, ja on suorastaan suositeltavaa olla välillä vähän nolo.

Onnellisen kanan edessä on hahmo, joka on selvästi just liukastunut johonkin ja on parhaillaan yhden jalan varassa mätkähtämässä peffalleen maahan. Tai siis universumin päälle.  Minulle huomautettiin, että hahmolta puuttuu pää.  No aivan.  Katsokaas, jos lähtee ihan päättömänä tekemään mitä tahansa, niin kyllä aika helposti käy siinä hommassa köpelösti ja peffaan tulee mustelma - peffan ollessa metafora siitä osasta ihmisolemusta, joka ottaa kolhun vastaan kun elämä vähän antaa palautetta liiasta koheltamisesta. Mikä ei tarkoita, etteikö välillä olisi ihan kohdallaan koheltaa.  Kyllä ne mustelmat aina siitä sitten  paranee!

Kartaston vasemmassa ylälaidassa on sylitähdistö, joka ojentaa käsivarsiaan kohti pientä äksän muotoista tähdistöä.  Äksä suorastaan syöksyy kohti avonaista syliä. Voisko enää selvempää viestiä olla. Että ota syliin ja mene syliin.  Läheisyys on tärkeää.

Muutama pieni tähtimuodostelma vasemmassa reunassa tahtoo sanoa, että kaikista tähdistä ei muodostu suuria ja näyttäviä hahmoja tai kertomuksia, mutta ne ovat silti nättejä ja tuikkivat kivasti.

Keskellä karttaa nähdäänkin tietysti horoskooppimerkkini vaaka, joka kertoo että olen syntynyt lokakuussa, vähän typistynyt otava,  ja suden tähtikuvio, joka ei edes näy suomessa. Mutta että semmoinenkin on. Vaikkei näy. Asioita on, vaikkei niitä itse näe. (Diippiä!)

Viimeiset kolme kuviota ennustavat, että voitan ihan pian lotossa!  Ihanaa!  Lottorivissä on nelonen peilikuvana, kuutonen tai ysi (tai ehkä lippalakki?) ja pieni tee ylösalaisin.  Kerron teille sitten kun lähden Aruballe viettämään lottovoittolomaa.

Voi kyllä olla, että lähetän muun perheen edeltä ja jään itse kotiin juomaan rauhassa kuumaa teetä ja pitämään John Hughes -leffamaratonia.

3.10.2016

60



Äidin kuuskymppisiä juhlittiin lauantaina. Päivä oli mukava ja rento, niinhän se oman suvun ja tuttujen kesken sopii ollakin. Ensin syötiin, sitten humpattiin,  juotiin kahvia ja oli ohjelmaa - me siskon kanssa laulettiin (isän mielestä huudettiin) uudelleen sanoitettu abbabiisi, oli Tuttujuttushow, lisää humppaa ja sitten me taas siskon kanssa päästiin lavalle ja vedettiin Suosittu synttäri special show, joka oli mahtava.  Itse sanon. Sen aikana meille selvisi, että ollaan ehkä ihan yhtä hyviä riverdancessa kuin karaokessa. (Kuvatodiste löytyy instasta). 

Paitsi että vieraat olivat mukavat ja tutut, niin oli myös paikka. Samalla lavalla esiinnyttiin siskon kanssa ala-asteikäisinä äitienpäiväjuhlissa, joulujuhlissa ja joskus oli joku kevätjuhlakin.  Kylällä oli silloin vielä kaksi koulua, ja toisinaan pidettiin oman koulun esiintymisien lisäksi yhteisjuhla Liittolassa. Aina jännitti kamalasti, mutta niin jännitti kaikkia muitakin, ja tarkoitan siis ihan kaikkia muita, sillä meidän koulu oli niin pieni, että ihan jokainen oppilas esiintyi ihan jokaisessa juhlassa monta kertaa, eikä kukaan ikinä sanonut, että sori sää et nyt voi osallistua kun et ole musiikkiluokalla tai käynyt ilmaisutaitokerhossa. Siellä me tärkeinä napotettiin lavalla äidin ompelemissa mekoissa ja uusissa juhlakengissä väärikoodatuin asuin: minä olin sinisissä, sisko punaisissa, ja lettinauhatkin oli sävy sävyyn asun kanssa.

Lavalla on kahdet vaatteet: koivumetsä ja hirsipirtti. Sisko tykkää kuulemma erityisesti pirttiin kuuluvasta leivinuunista, mutta minä tykkäsin aina enemmän siitä koivumetsästä.  Lauantai oli komea aurinkoinen syyspäivä, ja lavasteiden taakse pääsi isoista ikkunoista verhojen läpikin puuterista torkkuvaa valoa, eikä siellä ollut yhtään jännitystä.  Siellä oli uneliasta tyytyväisyyttä, sellaista jota huokuu nukkuva kissa.  Syyssää oli paikoin päässyt tihkumaan katosta läpi, eikä ihan selvinnyt mistä kytkimestä mikäkin lamppu olisi syttynyt tai se, miksi enimmäkseen ei tapahtunut yhtään mitään kun kytkimiin koski, mutta väliäkös tuolla. Mitäs fiilistä siinä sitten olisi jos pitkien johtojen päässä roikkuvat hehkulamput olisi korvattu loisteputkilla ja sähkötaulun kaikilla nupeilla olisi joku selkeä tarkoitus? 

Tai jos samettista esirippua ei saisi avata vanhaa kampea kääntämällä?

Lavan takana väsähtänyt harmoni mölisi matalasti että phöö ja phuu, kun ipanat pumppasi sen ehjää poljinta ja vetelivät nuppeja, jotka toimivat tai olivat toimimatta ihan niin kuin sähkötaulun kytkimetkin. Harmoninsoiton alkeiden lisäksi jälkikasvulle opetettiin letkajenkka. 

Ostin luukulta kaksi lippua kun eurolla sain, on vielä vähän epäselvää että mihin niillä pääsee. Lapsille tehtiin leikkipaikka pikkusalin puolelle, värikkäät viirinauhat viriteltiin sinne nuorisoseuran urheilijoiden valokuvien ja kunniakirjojen sekaan. On aina melkein pakko ottaa kuva Kyöstistä kun hän niin intensiivisesti katselee salin väkeä lavan reunalta.  Luulen, että olisi Köpillekin passannut mennä vähän poskitangoa tätien kanssa.  Samanlainen Kyöstin kuva roikkui kotonakin vanhan puolen tuvassa, tosin minä luulin että siinä oli vaari, jolla myös oli muhkeat viikset. Jossain vaiheessa sitten paljastui, että taulussa olikin joku presidentti.

Teinit ja taapero lähtivät iltasella aiemmin kotiin, mutta minä ja Vilja jatkettiin juhlimista. Vilja pisti valosarjan päähänsä, lauloi karaokessa sata salamaa ja tanssi hämärässä salissa niin että valoviiru vain pyöri pään ympärillä.  Illan lopuksi kerättiin onnenpyörät ja muut kamppeet autoon ja sammutettiin valot.  Suuri pimeä sali oli kuulemma vähän pelottava.  Ei minusta, siellä asuu monen ihmisen hauskat muistot ja pala omaa lapsuutta.

Autossa kävi tasainen papatus kun ajelin pimeitä teitä kotiin. Vilja kertasi päivän mukavia juttuja herkkupussi sylissä ja kotisohvalla kun katseltiin kameraan tarttuneita kuvia tuntui kuulemma siltä, että haluaisi elää päivän uudestaan.

Kutsussa luki, että tervetuloa tekemään mukavia muistoja ja niinhän me sitten tehtiin!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...