24.11.2016

Suklaata en kadu.

Päivän positiivisin: lumipyry!

Viime viikot ei ole olleet kovin kevyitä kulkea. Olen väsynyt äiti. Väinön suuhun on tupsahdellut isoja hassuja hampaita, jalkoihin iskenyt ikivipinä ja asiaa pojalla tuntuu olevan ihan koko ajan. Kaikki tämä on tietysti ihanaa!  Ihan hirveän ihanaa!  Harmi vaan, että kaikki tämä on tullut myös öihin ja katkoo meidän unia ihan jatkuvasti.  Väinö ei tästä väsy, se jaksaa kyllä vipeltää ja höpöttää ja olla ihana, mutta äidillä on ollut vähän vaikeampaa, etenkin tuon viimeisen kohdan kanssa.

Väsymyksessä pahinta on se, kuinka se nakertaa pikkuhiljaa suojakuoren ympäriltä pois ja hajottaa suodatusjärjestelmän, joka normaalisti auttaa ottamaan etäisyyttä sellaisiin asioihin joille ei mitään voi. Se on monimutkainen järjestelmä, jonka tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on mennyttä. Sitä ei jaksa ylläpitää pätkissä torkutuilla unilla ja olemattomalla omalla ajalla.  Niinpä kaikki, ihan kaikki negatiivinen pääsee iholle pistelemään. Uutisten lukeminen on ihan hirveää, usein joku otsikko saa itkun partaalle tai sen yli. Jos erehtyy lukemaan kommentin ihan mitä asiaa tahansa käsittelevään artikkelin "keskustelupalstasta", menettää taas hivenen uskoa ihmiskuntaan.  Toivottavasti tulevaisuuden arkeologit saavat tutkittavakseen muutakin materiaalia kuin Facebook-päivityksiä ja Ilta-Sanomien keskustelupalstan antia.  

Onneksi jokaiseen päivään mahtuu aina paljon kivoja asioitakin, sellaisia jotka sitten toivottavasti muistaa paremmin kuin tämän tylsän väsyn. Ja onneksi ihan kamalan inhottavan nahkeita ja latistavia päiviä ei ole ihan niin paljon kuin tavallisen sumuisia. Maanantaina nukahdin idyllisesti tähän nojatuoliin Väinön kanssa, se oli mukavaa. Herättiin siihen kun hellalla porkkanat ja perunat kärysi iloisesti sihisten paksun mustan laavan päällä.  Se haju ei meinannut lähteä sitten millään.  Kattilan sain raavittua puhtaaksi iltaan mennessä niin että kerkesin vielä kaurapuurotkin keittämään pohjaan saman päivän aikana. Hyvä minä! Eilen Väinölle nousi kuume ja tänään kun yritin päästä autosta ulos, kahva katkesi ja jäi käteen.

Autossa on aika hankala ominaisuus se, jos kuskin ovesta ei pääse ulos - tai parhaassa tapauksessa sisäänkään. Kyläläiset voikin alkaa ABC:n ikkunasta käsin tekemään veikkauksia, että pääseekö rouva kauppareissulla autoon omasta ovesta vai pitääkö kömpiä takapenkin kautta! Jännitystä elämään.

Katselin tässä juuri kaikessa rauhassa viimeisen pätkän (vauva-arki pätkii leffatkin, rankkaa) Edith Piaf -leffasta La vie en Rose. Edithillä vasta rankkaa oli. Leffakin tuli iholle, mutta ei se mitään, sillä oli lupa. Dramaattisesti rakennettu loppu pisti ihailemaan luopumisen asennetta.  Elokuvan Edith teki kuolemaa ja lauloi että mitään en kadu ja minä mietin, että noin minäkin haluan sitten mennä. Ajatellen, että se oli siinä, kivaa oli paitsi silloin kun ei ollut, mutta minäpä tästä nyt siirryn eteenpäin. Juuri tällä hetkellä sellainen olotila kuulostaa ihanalta!  Siis ei kuoleminen, jestas, älkääpä huolestuko siellä, vaan se, ettei mikään kaduttaisi tai aiheuttaisi mielipahaa.  Olis vaan. Tyytyväinen. Ja jatkaisi eteenpäin.

Sitten muistin, että tuolla laatikossa on pieni purkki vihreää kalkkimaalia, ja ajattelin että voisin tässä iltani iloksi maalata yhdet kehykset. Koska tulipahan nyt vaan mieleen, eikä näillä unenpuutosaivoilla kauhean kauaa kykene syviä miettimään ennen kuin harhautuu ajattelemaan jotain ihan muuta. On sinne kuolinvuoteellekin vielä matkaa, että vois nyt pyrkiä siihen mitään en kadu -olotilaan vaikka sitä kautta, että ei tätä torstai eikun keskiviikkoiltaa nyt ihan kokonaan käyttäisi miettien sitä, miten paljon idiootteja maailmaan mahtuu. 

Ja pidemmällä tähtäimellä voi olla viisaampaa jättää ne kommentit sieltä artikkelien lopusta lukematta, koska siinä on teko, jota kyllä takuuvarmasti saa katua ihan joka kerta.

Kyllä tämä tästä. Tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi.  Tottakai tiedän.  Sen tietäminen jopa melkein helpottaa. Väinö saa suunsa täyteen hampaita, oppii sanomaan mihin sattuu tai mikä vaivaa, ja yöt rauhoittuvat (toivottavasti!) jossain vaiheessa. Olis tietysti ihan kiva, jos se tapahtuisi vaikka nyt heti! 

Tänään en kadu:
sitä että ostin suklaata

17.11.2016

Kärryillä?

Lapsenionkuvauksellinen.com

Väinö täällä moi! Joo, no, tässä on ollut vähän kiireitä enkä ole kerinnyt kertomaan kaikkia juttuja. Kattokaas, kun oon opetellut tässä kaikenlaista ja sitten opetellut lisää, ja huomannut että osaan semmoistakin mitä en oo edes hoksannut harjoitella!  Kattokaas esimerkiksi, kun tällä lailla minä tulen alas täältä sohvalta.  Jotenki mää vaan hokasin, että jalat menee ensin ja sitte minä niinku meen siitä perästä! 


... Tosin, jos sohva on vähän korkeempi niinku tämä meidän keittiön sohva on, niin sitten saattaa lopussa vähän horjahtaa ja lyödä nenän tuohon puiseen reunaan aika ikävästi, minkä hoksasin vähän liian myöhään. Semmonen kyllä sattuu, mutta ei se mitään, äiti ehti kuitenkin saada kivan kuvan tällei näin!  Ei se kattokaas millään ihan joka tilanteeseen enää ehdi, kummullon yleensä kovasti vauhti päällä!


Se oli tuossa toissa lauantaina kun mää hoksasin, että näitä jalkoja voi  liikutella. Vai oliko se jo sitä edellisenä?  Minä en nyt ole ihan varma, eikä äitiltä kannata kysyä kun se on vähän pihalla tällä hetkellä. Nomutta tämä jalkajuttu siis, tein sillä lailla, että toista jalkaa aina liikutin eteenpäin ja pyllähdin siitä johonkin suuntaan.  Se oli jännää, mutta otin aika varovasti kun ei se pyllähtely kovin hauskaa ole. Parin päivän päästä minua alkoi vähän tylsistyttää ja mietin että kyllä nyt jo riittää tämmönen homma. Tuumasin, että tässähän voisi ruveta kävelemään ja niinhän minä sitten tein!  Siskot ja veli oli ihan että nysse äiti kävelee!  Ja äiti sanoi siihen keittiöstä että joojoo, mutta sitten kun se ehti tulla olkkariin niin se oli kans ihan että herrajjestas, sehän kävelee!  Minä olin vaan että jeee!  Ja kävelin. 

Isi oli iltavuorossa eikä nähnyt, mutta äiti laittoi sille videon ja soitti vielä perään, että  Väinö täällä kävelee, niin isi tuli tosi nopsaan kotiin eikä edes käynyt pyörittämässä pokestoppeja kotimatkalla!


Minä tykkään minun siskoista ja veljestä. Kun ne tulee koulusta, olen tosi iloinen.  Niiden kanssa on kiva leikkiä ja myhkytä ja juoksennella ympäriinsä. Ne haluaa laittaa aina nuo palaset sillä tavalla radaksi, mutta minusta on mukavampi kun ne on irrallaan, sillä tavalla ne lentää pidemmälle. Muutenkin minusta on hirmu kiva silloin kun muukin väki on kotona, mutta siitä en tykkää jos väkeä on ihan liikaa.  Siksi me ei ihan joka viikko käydä tuolla kerhossakaan kun siellä on joskus kamalasti hulinaa ja minua alkaa vaan väsyttämään ja harmittamaan kun en oikein osaa keskittyä leikkimään siinä vilskeessä.


Minulla on tämmöinen pieni kiikkutuoli, tässä on tosi kiva istuskella vaikka jalat välillä jää jumiin vääriin paikkoihin.  Osaan jo ihan itse sitä aika lujaa kiikuttaakin!  Osaan minä myös vilkuttaa ja taputtaa, järsiä johtoja ja tanssia, soittaa nokkahuilua ja sanoa äiti ja tutti. Kerran isi huusi että missä sinä oot niin minä sille vastasin tuolta eteisestä, että tääwä!  Tykkään katsella ikkunasta autoja tiellä ja tinttejä lintulaudalla, mutta kissaa en vieläkään osaa silittää nätisti.  Minä haluaisin sen kanssakin painia samalla lailla kuin Emman kanssa, mutta se ei siitä tykkää.  Emma on kyllä hirmu kiva kaveri, tuommoinen kiltti ja karvainen. 

Ihan kohta minä täytän kymmenen kuukautta ja sitten minä varmaan opin taas lisää kaikkea hienoa. Minä en malta odottaa, eikä kyllä äitikään vaikka sen onkin vähän vaikea pysyä kärryillä!

10.11.2016

Rocketship Underpants


Voi pojat.

Kyllä en osaa kirjoittaa blogiin mitään ennen kuin totean näppäimistön välityksellä ääneen, että eihän tässä maailmassa oo mitään järkee.  Tai siis on tietenkin, mutta mihin se katosi?

Myöskin, mistä saa rakettikalsareita, tahdon sellaiset.  Joulupukki hoi?

Myöskin #2, Perustin juuri bändin nimeltä Rocketship Underpants!  Maailman paras bändinimi! Kuka lähtee messiin?

Lassi ja Leevi forever ♥

3.11.2016

Terapiamuori



Reilun pari viikoa jatkuneen ihan kamalan ankeilun, ärsytyksen, mielipahan ja yleisen alakulon jälkeen alkoi tuntua, että pinna katkeaa lopullisesti. Teki mieli sanoa, että suokaa anteeksi, äiti nyt ottaa ja menee palasiksi tähän leegokasan keskelle, kerätkää mut laatikkoon ja laittakaa hyllylle odottamaan parempia aikoja.  

Mutta sitten tartuinkin puhelimeen.  Sanoin omalle äidille, että nyt tarttis vähän omaa aikaa ja Voisko Väinö tulla hoitoon muutamaksi tunniksi että saan olla ihan vaan rauhassa.  Ja sillä tavalla sitä sitten onneksi järjestyi, omaa aikaa.  Omaa aikaa!  Parasta lääkettä mitä on olemassa siihen ettei saa tarpeeksi unta, koska lapsi tekee kaikkia maailman hampaita yhtäaikaa ja itse murehtii silmäpussit pullottaen Aleppon lapsia ja ihan kaikkia maailman ongelmia eikä kestä yhtään sitä että kaikkien mielestä niistä ei saisi murehtia.

Ajelin kotiin, nostin ompelukoneen pöydälle ja klikkasin Spotifysta joululistan soimaan. Seuraavat neljä tuntia ompelin menemään ja se oli sekä ihanaa että tehokasta. Ihan tunsin miten väsymyksen kasvattama ahdistus alkoi sulaa sitä mukaa kun muorille muotoutui kroppa, jalat, kädet ja pää. 

Ajatukset siirtyi murehtimisista pikkuhiljaa ihan muihin juttuihin. Muori alkoi rupatella omia asioitaan.  Hänellä on ollut tapahtumarikas elämä, mistä muistona on ainakin yksi käsivarrellinen tatskoja.  Punainen sydän on muistona kuumasta romanssista, jonka muori koki eräällä ranchilla Texasissa joskus viiskytluvulla, purjelaiva on muistona merillä vietetyistä vuosista ja käsivarren sisäpuolelta löytyy mm. jouluinen kuva merkkinä siitä mihin matka lopulta vei.  (Korvatunturille, sinne se vei!)   Muorilla on myös trendikkäitä tekstitatskoja, yhdessä lukee born to craft ja toisessa knit fast, die warm. Ymmärretään hyvin toisiamme, koska jaamme viehtymyksen sekä parrakkaisiin miehiin että käsitöihin. 

(Joku Norman Bates saattaisi myös ymmärtää tällaista täytetyn muorin kanssa kommunikointia, mutta on se nyt silti vähän eri asia, onhan?    aahhhahahaa olen niin hauska.)

Tällä lailla minä toimin. Kun pää käy kierroksilla tai väsy kasvaa liian syväksi kesyttää, laitan kädet hommiin ja annan mielikuvituksen viedä.  Jos olisin ompelun ja askartelun sijaan ottanut päikkärit, olisin herännyt yhtä väsyneenä ja samoissa ahdistavissa ajatuksissa kuin sinä aamuna. Onneksi osaan hoitaa itseni kuntoon, ja onneksi se kävi tällä kertaa suht helposti. Olen jatkanut kässäkuuria joka päivä ja olo sen kun paranee, vaikka peukalon päässä onkin rakkula liimapyssyn jäljilta ja sormet rei'itettynä huovutusneulalla tökkimisen takia.

Lehdistä olen lukenut, että joillekin urheilu toimii samalla tavalla.  Jännä.  Niin me ollaan erilaisia.
 
Kuinkas teillä? Millä tavalla terapoitte itseänne kun ankeuttaa?

Ja kuinka moni muu kuuntelee jo joululauluja?  ♥


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...