Oma aika vs. Vauva-arki

ite tein

Tiiättekö mikä on kivaa?  Maalaaminen!  Maalaaminen on kivaa, piirtäminen on kivaa, lukeminen on kivaa ja elokuvien katsominen on kivaa!  Syys on kiva, lokakuu on kiva, kohta on joulu, sekin on kivaa!  Kivaa voisi olla myös tiskien laitto, pyykkääminen, siivoaminen ja koiran käyttäminen pissalla.

Kun minulla on oikein kivaa, vaivun tekemiseen syvälle ja unohdan syödä. Maalaan tai piirrän, luen ja remppaan, kuopsuttelen pihaa tai käytän oksasilppuria niin ettei millekään muulle ole tilaa tai tarvetta.  Siinä on hyvä, siinä tapahtuu paljon sellaistakin jota itse ei tajua.  Kädet tekevät yhtä, pään sisällä ajatus kulkee ja aivopoimujen solmuissa asioita yhdistyy ja loksahtelee vaivihkaa oikeisiin asentoihin. Sellainen oleminen on kaikista kivointa kaiken kivan historiassa. 

Mutta oi ja voi.  Semmoiselle ei ole taaperoarjessa aikaa.  Voi aika, minne katosit?  Haluan aivoni takaisin, haluan ajatella ajatuksen ja siirtää sen paperille tai tiedostokansioon ilman että söpösilmäinen kuolaava pullaposki lähettää taukoamattomia häirintäsignaalejaan! Haluan laittaa tiskit ilman että tarvitsee vahtia ehtiikö vikkelä pikkuinen käsi tarttua johonkin terävään tai tunkea posket täyteen koiranruokaa! Haluan sukeltaa uppeluksiin tekemiseen ja unohtaa kaiken ulkopuolelta tulevan.

Haluan ajaa tämän kropassa kuhisevan valmiustilan alas, istua sohvalle ja hengittää. Olla.  Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole. Äiti on kuin suuren suuri paperitehdas: sen pysäyttäminen pitää tehdä huolella niin että joka suuntaan pyörivä koneisto ajaa itsensä alas rauhallisesti yksi hammasratas kerrallaan. Ei paperitehdas rentoudu sillä, että se jätetään hetkeksi yksin teekupin kanssa, ehei.  Silloin paperitehdas jää rentoutumatta, hammasrattaat jumiutuvat ja kun se nousee sohvalta sillä on tutka ylikierroksilla havaitsemassa avautuvia mahdollisuuksia seuraavan oman hetken varastamiseen. 

Kun se tutka on pällä, ei homma oikein toimi. Äiti ei osaa keskittyä ja se häirintäsignaaleja lähettävä pullaposki vaistoaa tämän oitis. Se vahvistaa signaalejaan ja protestoi isolla äänellä. Tiedättekin ehkä miten rentouttavaa ja mukavaa on, kun yksi haluaisi (tarvitsisi!) välttämättä hetken itselleen, ja toinen tarvitsee siltä yhdeltä kaiken mahdollisen huomion.

Eilen aamulla risan yön jälkeen olo ei ollut levännyt. Pullaposki pötkötti ihan hiljaa sylissä (se ei koskaan pötkötä, mokoma ikiliikkuja!) pitkään ja nukahti sitten siihen. Se tuhisi tasaisesti ja kun se sukelsi syvemmälle uneen sen varvas nytkähti pikkuisen. Pienen tasainen paino tuntui mukavalta sylissä ja ajattelin että siinähän voisi olla vaikka koko aamun.  Paitsi että sitten tutka kytkeytyi päälle ja ilmoitti, että tässä sitä nyt olisi tarjolla! Omaa aikaa!  Vein pullaposken sänkyyn jatkamaan unia ja söin aamupalan.  Kävin aamusaunassa. Mietin, että olisko nyt sittenkin pitänyt vaan olla ja antaa pienen nukkua sylissä? Pysähtyä siihen hetkeen eikä porhaltaa seuraavaan. Vaikka oli karmea nälkä ja hirveän likainen tukka.

Pullaposki täyttää pian yhdeksän kuukautta ja äitiysloma loppuu.  Nytkö jo!  Nytkö se pitäisi muka viedä hoitoon, juuri kun se alkaa ottaa osaa asioihin, opettelee puhumaan, juttelee takaisin, osaa halata ja pussata, näyttää kiintymystä?  Nytkö, kun se tietää kenestä tykkää? Just nyt, kun se osaa vierastaa ja ikävöidä? Nauraa niin onnellisena ja syttyy ihan kuin lamppu kun sitä katsoo silmiin?

Ei!

En halua.

En vie.

Mutta vapaapäivän voisin pitää. 

Kommentit

  1. Voi, nuo ovat niitä ihania hetkiä. Vaikka todellakin muistan sen, miten sitä sekosi, kun sai hetken omaa aikaa. Silloin kuopuksen vauva-aikana sitä sai aina sunnuntaisin, kun esikoinen lähti isin kanssa uimaan ja kuopus meni päiväunille. Sitä ihan pyöri kiivaana ympyrää kaikkien niiden mahdollisuuksien avauduttua, eikä oikein tiennyt, mihin sitä ryhtyisi. No, sitten se perhene pienin lyhensi uniaan, eikä nykyään välttämättä nuku viikonloppuisin päikkäreitä. Ja me mennään nykyään koko perheen voimin uimaan. Eilen kuopus halusi olla lähellä ja makasi rinnan päällä. Kyllä siinä oli molempien hyvä olla, vaikka harvinaista herkkua alkaa jo 2,5-vuotiaan kanssa olla sellainen.

    PS: tuo maalaus on upea!

    VastaaPoista
  2. Hih hih, tuo alempi kuva toi kyllä hymyn huulille! :) Hyvää alkanutta viikkoa sinne!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit